Roopen tarina

Jukuripäinen, ylivilkas ja eroahdistunut walesinspringerspanieli Roope (Rocbee Silver Star) syntyi 1.2.2000. Roopella oli yhdeksän sisarusta ja minä sain valita kahdesta jäljellä olevasta uroksesta. Roope oli se, johon iskin heti silmäni, viiru pepun päällä ja täplä selässä. Siinä se sitten oli, minun pieni ruttunaamainen vipeltäjä.

Alku oli hankala. Roope puri kaikkea ja kaikkia, ei uskonut mitään, malttia ei ollut nimeksikään ja koulutus oli työlästä. Alkuhankaluuksien jälkeen muutimme yhdessä Jyväskylään, koska olin päässyt sinne opiskelemaan. Nuori Roopelainen piti minut työntäyteisenä tekemällä aamutarpeet hissiin - ei millään pystynyt pidättelemään ulos asti vaikka kuinka yritti olla kintut ristissä. Naapurisopua koeteltiin myös kovaäänisellä ikävöinnillä. 

Ainakin joidenkin naapurien suosioon Roope pääsi sankariteollaan eräänä talviyönä. Alakerrassamme asuva nuori mies oli sammunut baarireissun jälkeen ja ruoka oli jäänyt liedelle. Tästä aiheutui tietenkin palohälyttimen vinkuminen ja tarkkapoika Roope nuuskutteli ilmaa ja hyppi ikkunoissa katsomassa ulos. Lopulta unenpöpperöinen emäntäkin nousi ylös ja käytävään kurkattuani huomasin sen olevan täynnä savua! Nappasin koiran hihnaan ja painelin alas aukaisemaan palokunnalle ovea, jonka olin hälyyttänyt paikalle. Seuraavana päivänä lehdestä luin, kuinka palomestarin mukaan kunnon katastrofi ei ollut kaukana. Ja naapurintäti kantoi Roopelle koiran suklaata ja keksejä :) 

Harrastimme Roopen kanssa näyttelyissä käymistä ja pariin kertaan kävimme verijäljelläkin hankkimassa nollatuloksen. Näyttelyissä sentään pärjättiin vaihtelevasti ja tulihan siitä pojasta neljä vuotiaana oikein Suomen muotovaliokin. Roopen - tai Toopen, lisänimensä poju sai suuren älykkyysosamääränsä mukaan, kanssa oli välillä hieman haastavaa kulkea ihmisten ja varsinkin koirien ilmoilla. Nuorena poikana Roope otti valitettavasti köniin naapurin vapaana kulkevalta sakemannilta ja tästä jäi sellaisia traumoja, että vähänkin arveluttaville koirille piti rähistä ihan vain varmuuden vuoksi. Kastraatio ei tätä käytöstä hillinnyt, mutta sitävastoin hormoonihyrrän hihnassavetäminen jäi sentään pois. Myös ruokahalu parani. Muuten koirassa ei juuri näkynyt muutosta. Ei rauhoittunut piirunkaan vertaa vaikka lupailtiin!
 

Roopella todettiin melko nuorella iällä allergiaa. Allergiaa aiheuttavat pölypunkit, varastopunkit ja koivu. Se ilmeni korvien tulehduksina, kutinana ja lopulta selästä lähti melkein kaikki karvat. Kokeiden jälkeen päätettiin aloittaa siedätyshoito ja tilanne alkoi paranemaan. Tosin korvatulehduskierre on jatkunut läpi koko elämän. Muuten Roope on muutamia ripuleita lukuunottamatta ollut varsin terve koira. Lonkat eivät ole aivan priimaa, mutta ne eivät ole vaivanneet ja eipä ne tämän kokoisella koiralla monesta vaivaksi asti kehitykään. Eroahdistuksesta mainitsinkin jo. Roope on mahdottoman seurankipeä otus ja rrrrrakastaa ihmisiä (paitsi humalaisia miehiä). Jos rosvo kävisi kimppuun, ei Roopesta liene puolustajaksi. Kumea haukku saattaisi jotkut säikytellä pois, mutta kyllä koira itse varmaan ottaisi livohkat jos vain pystyisi :)

Kesäisin Roopen lempiharrastuksia on uinti ja talvella taas lenkkeily keskeytyy herkästi, koska lumihangessa on niiiiin ihanaa piehtaroida.  Walesinspringeri on niitä rotuja, jotka eivät ole vanhoinakaan kovin vanhanoloisia. Roope taisi olla 7-vuotias jo harmaata silmäkulmissa, kun minulta kysyttiin että onko se vielä pentu :)

Roopella on ehkä maailman nopein suu. Se on syönyt lukemattoman määrän sukkia, nenäliinoja, jopa alushousuja! Rosvo-Roopeksikin tätä koiraa on kutsuttu tämän taipumuksen vuoksi. Roopen ollessa reilun vuoden vanha asuimme Jyväskylässä kerrostalossa viidennessä kerroksessa. Jollekin naapurillemme oli ilmeisesti tullut jano ja hissin edestä löytyi kaljapullonkorkki. No mutta tässäpä vasta aarre! Ja humpsis, korkki oli Roopen suussa. Ja jos tämä koira jotain saa suuhunsa, on luukkua melko mahdoton saada auki. Aikani yritin suostutella ja vääntää suuta auki, mutta kiinni oli ja pysyi. No päätin mennä sisälle ja kokeilla vaihtokauppaa. Otin jääkaapista makkaraa ja tarjosin sitä vaihtariksi korkista. *Glumps* Sielläpä se korkki sitten makasi, mahan pohjalla...Tästä seurasi mielenkiintoinen viikko. Tongin jokaikisen kasan, jonka Roope pyöräytti, mutta tuloksetta. Lopulta oli lähdettävä pyytämään apua eläinlääkäriltä. Röntgenkuva kertoi, että siellähän se korkki oli edelleen. Saimme lähetteen Palokan Eläinlääkäriasemalle jossa korkki poistettaisiin tähystyksellä. Leikkausta ei onneksi tarvittu. Roope rauhoitettiin ja koira vajosi maahan makaamaan. Kun eläinhoitajat tulivat nostamaan koiran pöydälle lisälääkitystä ja toimenpidettä varten, alkoi kuulua kova pauke. Roopen häntähän se vain ääntä piti. Puolitokkurassakin koira huiskutti häntäänsä sen minkä ehti :) Korkki saatiin onnellisesti pois ja tämän jälkeen Roopella olikin sitten vakuutus...Sen verran hintavaksi tuli tämä episodi.

2007 muutin Espooseen. Syitä, joita tässä en sen tarkemmin erittele, olin päättänyt etsiä Roopelle uuden kodin. Jos olisin tuolloin ollut parisuhteessa, olisi Roope ehkä vieläkin minulla, mutta näitä asioita on turha jossitella. Roope oli tuolloin 7-vuotias ja harva ihminen haluaa enää sen ikäistä koiraa. Roope vaan ei ollutkaan mikä tahansa 7-vuotias vaan yhtä reipas kuin kaksivuotiaana. Uusi koti löytyi Jokelasta perheestä, jossa oli kokemusta koirista ja jossa Roopelle oli seuraa lähes koko ajan. Roope meni ensin koeajalle ja jäi sille tielleen. Koirasta luopuminen on ollut elämäni vaikein asia. Olen monet kerrat ikävöinyt Roopea, itkenyt, ikävöinyt ja itkenyt lisää. Olen pyöritellyt asiaa päässäni monen monta kertaa, teinkö oikean ratkaisin, olisiko sittenkin pitänyt pitää se? Tiedän tehneeni oikean ratkaisun koiran kannalta ja se on päässyt hyvään perheeseen ja on elänyt onnellista koiran elämää. On saanut kirmailla pitkin metsiä, käynyt uimassa, ollut monessa mukana. Kaipaus ei silti helpota, ehkä koskaan. Roopella on aina erityinen paikka sydämessäni. Se on ollut maailman ärsyttävin koira, mutta samalla se on maailman paras koira. Maailman paras ystävä. Olen käynyt säännöllisesti Roopea katsomassa ja se on pari kertaa ollut luonani "lomalla" ja on taas kevään aikana tulossa pitkäksi viikonlopuksi luokseni. 

Kerran jo luulimme, että Roopen aika on koittanut. Roope oli tuolloin 9,5-vuotias. Roope oli aamulla ollut ihan kunnossa ja normaali oma itsenä, mutta pari tuntia myöhemmin se olikin todella kipeä. Kukaan ei tiennyt mitä oli tapahtunut. Koira oli älähtänyt ja seuraavassa hetkessä se oli kipeä. Sain puhelun töihin ja huolestuin heti. A sai järjestettyä kyydin Jokelaan ja vaitonaisina lähdimme matkaan. Vastassa odotti surullinen näky. Roope yritti heiluttaa häntää ja tervehtiä, mutta silmistä näki, että sitä sattui kovaa. Se ei kävellyt kunnolla ja istuminen sekä ylösnouseminen teki kipeää. Roope oli eläinlääkärissä saanut vahvaa kipulääkettä ja lääkekuurin kotiin. Röntgenissä selässä näkyi jonkinlainen luuliuska. Eläinlääkärin tuomio oli tyly. Joko menee ohi kipulääkkeillä tai sitten ei. Vaihtoehtoina lopetus tai hiton kallis leikkaus...Jos halvaantumisen merkkejä alkaisi ilmetä, ei paljon mitään olisi enää tehtävissä vaan koira pitäisi saatella viimeiselle matkalle...Huolestuineina seurasimme miten Roope liikkuu ja takapää hoiperteli hieman. Koira ei ravistanut itseään, ei juonut, oli vain kivuliaan näköinen ja valitti yrittäessään mennä makuulle. Pikkuhiljaa kuitenkin näytti, että koira voisi vähän paremmin. Hoipertelu todennäköisesti johtui vahvoista kipulääkkeistä. Kokeilimme söisikö Roope jotain oikein herkullista ja puolikas grillimakkara hävisi kitaan salamana. Selvästi hyvä merkki :) Isäntäperhe päätti käydä kaupasta koiranmakkaraa, joka on Roopen suosikkia ja harvinaista herkkua. Lähdimme A:n kanssa kotiin hieman huojentuneena siitä, että Roope alkoi voida hetki hetkeltä paremmin. Tekstiviesti, jossa luki, että poika joi, ravisteli itseään ja hyppäsi takajaloille ikkunaa vasten, sai aikaiseksi ison helpotuksen aallon. Muutaman päivän kuluttua Roope oli taas entisensä hupsuttelija ja iloinen hössöttäjä. Koskaan ei selvinnyt mikä kivun aiheutti. Veikkailimme, olisiko hypännyt sängyltä huonosti alas, saanut noidannuolen tms. Vaiva ei ole onneksi uusinut ja Roope vietti helmikuussa 11-vuotispäiväänsä.


Kävin viikonloppuna moikkaamassa Roopelaista pitkästä aikaa. Ainakin kaksi Roopen siskoa ja yksi veli on jo kuollut. Siskot vähän reilu 10-vuotiaina ja veli, se toinen niistä kahdesta vapaana olleesta uroksesta, joista sain valita, jäi auton alle muutama vuosi sitten. Eihän tämä herra enää nuori poika ole. Kuulo on ilmeisestikin kokonaan mennyt, silmissä on harmaat kalvot vaikkakin poika selvästi näkee ihan ok, lihakset ovat kadonneet ja vauhtikin tällä ADHD:lla alkanut hiljentyä. 

Roopen vanheneminen oli kova pala nähdä. Pikkuhiljaa on ihan oikeasti alettava valmistautua sitä päivää varten, jolloin on Roopen vuoro lähteä...Ajatus tekee kipeää ja sitä on itketty monet kerrat jo etukäteen. Siitä olen onnellinen, että Roope on saanut elää täyden, onnellisen ja ilontäyteisen elämän ja sitä on rakastettu hyvin hyvin paljon. Tämä hassu koira on jättänyt sydämeeni ikuisesti tassun jälkensä.