Elämää epämukavuusalueella

Täällä asuessa olen monen monituista kertaa joutunut tilanteeseen, jossa en ole koskaan ennen ollut. Koko ajan tulee uusia asioita vastaan, joista pitäisi selviytyä. Aluksi ihan pienimmätkin uudet asiat tuntuivat jänniltä, mutta suuret ne vasta saivatkin vatsan sekaisin. Yksi isoimmista jutuista oli kaivokselle lähteminen. Lentäminen keskelle korpea ilman tietoa, minne on menossa ja mitä perillä odottaa. Aivan uuteen maailmaan laitettiin Itä-Suomen tyttö! No siitäkin selvittiin kaiken jännityksen jälkeen ihan kunnialla ja kummasti asiat selvisivät, kun kysyi ;)

Toinen asia, mikä täällä on jännittävämpää ja kiskoo sinne epämukavuusalueelle, on työhaastattelu. Sinänsä haastattelu ei juurikaan poikkea Suomen vastaavista, mutta lisämaustetta toki tuo se, jos olen esim. hakemassa alalle, jossa en ennen ole toiminut ja kaikki tämä jännittyneenä muka Englantia jotenkuten sönkäten. Kaikkihan tietävät, että kieli menee helposti solmuun armaalla kotimaisellakin, jos jänskättää. Englanniksi se on välillä ihan umpisolmussa. Olen huomannut, että on hyvä-Englantipäiviä ja huono-Englantipäiviä. Joinain päivinä ei vaan yksinkertaisesti luista ja tuntuu, ettei kertakaikkiaan saa mitään selkeää ulos suustaan. Koita siinä sitten vakuutella, et juu kyllä minä osaan Englantia puhua...

Olen miettinyt, että jos/kun tulen Suomeen ja joudun hoitamaan siellä virastoasioita, soittamaan puhelimella, menemään haastatteluun, aloittamaan uuden työn tms, ei se enää varmaan tunnu yhtään missään. En ole koskaan tykännyt puhua puhelimessa ja täällä vinutan ja vanutan pakollista puhelinsoittoa entistä pidempään. Tuntuu vaan välillä ihan ylitsepääsemättömältä tarttua siihen luuriin.

Tällä meneillä olevalla viikolla olen ollut paljonkin tällä omalla epämukavuusalueellani. Oli työhaastattelu, jossa tentattiin oikein toden teolla (en saanut sitä paikkaa) ja änkytinkin ihan toden teolla ja aloitin uuden työn support workerina eli olen vammaisten tukihenkilönä. Aluksi minut oltiin laittamassa ihan kylmiltään menemään 7v autistitytön kanssa. Siis haloo! En ole koskaan viettänyt aikaa erityislasten kanssa ja en edes terveitten lasten kanssa juurikaan! No onneksi sain asiaankuuluvasti mukaani kokeneen ihmisen ja tänään suoriuduin tytön kanssa iltapäivästä ihan hyvin keskenänikin. 

Vaikka näihin epämukaviin tilanteisiin olen monesti joutunut ja välillä romahtanut niitten takia ihan kunnolla, olen silti aina pärjännyt vähintään tyydyttävästi, yleensä kiitettävällä arvosanalla. Pitäisi oppia relaamaan ja olemaan itselleen armollisempi. Mutta kyllä kaikkien näitten tilanteitten takia täältä joskus palaa Suomeen paljon vahvempi ihminen, kuin mitä lähtiessä olin.

Aurinko armas...

Milloin se kääntyi niin päin, ettei ulos voi mennä, kun on liian lämmin? (Vältän sanaa kuuma, koska puoli vuotta valitin, kun on kylmä). Tänään oli lämpömittarissa (jota meillä ei siis ole, mutta netti osasi kertoa) lukemat +33C. Takapihan terassilla muovipleksikatoksen alla oli liian lämmintä olla, jos halusi tehdä jotain, missä tarvitaan aivokapasiteettia. Ei vaan aivosolut liiku, ei sitten olenkaan. Meidän kämppä on onneksi ainakin toistaiseksi pysynyt mukavan viileänä siitäkin huolimatta, että talvella lämmöt karkasivat pellolle. Kyllähän täällä iltaisinkin tarkanee hyvinkin vähissä vaatteissa, mutta tuskastuttavan kuumaa ei ole, niinkuin meidän edellisessä mökkerössämme.

Mutta se ulkona oleminen. En todellakaan ensisijaisesti haluaisi työtä, jossa ollaan ulkona auringon armoilla. Täällä on kyllä tiukat säännökset työvaatteissa ja niissä onkin suojakerrointa +50 asti ja niitä on pakko pitää. Työmiehet pitävät myös hattua ja ovat siis hyvin suojassa. Mutta kuumahan niissä tamineissa eittämättä tulee, jos lämmöt nousevat +40C:een.

Jos menen ulos, laitan suojakerrointa +30 ja paksun kerroksen laitankin. Siitäkin huolimatta, on naama joskus punottanut parin tunnin auringossaolon jälkeen. Aurinko paistaa suoraan ja se paistaa tehokkaasti. Se tuli jo opittua vuonna 2009 ja kunnioitus Australian aurinkoa kohtaan on suuri. 

Vähän faktaa:
Kaksi kolmesta australialaisesta saa ihosyövän ennen 70 ikävuottaan. 
Noin 2000 australialaista kuolee vuosittain ihosyöpään.
Maailmanlaajuisesti Australia on johtosijoilla ihosyöpälistalla.
Kaikista syövistä 80% diagnosoidaan ihosyöväksi vuosittain.
Australialaisella on neljä kertaa isompi riski saada ihosyöpä, kuin jokin muu syöpä.
Joka vuosi 750000 australialaista saa hoitoa ihosyöpään. Se tekee 2000 henkeä / päivä.
Ihosyöpä maksaa valtiolle vuosittain noin $300 miljoonaa.
Tutkimukset osoittavat, että solariumin käyttö ennen ikävuotta 35 lisää melanooman riskiä 59%.

Helsingissä UV-indeksi on kesällä 5-6. Korkein mitattu UV siellä on ollut 7. Perthissä keskimääräinen UV-indeksi on alimmillaan 3 ja ylimmillään 12. Tämä on siis keskiarvo ja päivittäiset lukemat saattavat ylittää tuon lukeman 12. Kuuden kuukauden ajan lukemat ovat very high tai extreme statuksella eli 8-12. Pohjoisessa lukemat ovat tietenkin hurjemmat. Alla kuvat Perthin ja Darwinin (pohjoisinta osaa Australiassa) kuvaajat UV-indeksistä.

Hyvä Ystäväni sai muutama viikko sitten diagnoosin melanooma. Hänellä syypää ei ole aurinko, vaan luomi. Ystäväni on leikattu ja tällä hetkellä odottelemme tuloksia, onko syöpä ehtinyt leviämään muualle. Jos haluat osallistua Annen keräykseen syötutkimuksen hyväksi, voit tehdä sen täällä.

Annen diagnoosi sai minut miettimään vieläkin enemmän aurinkoa ja sen alla paistattelua. En mielelläni vietä pahimpaan aikaan päivästä aikaani auringossa ollenkaan. Australiassa on iso kasa kuolettavan myrkyllisiä eläimiä ja hyönteisiä (ja juurikin vieraili valkohai meidän rannoilla viikko sitten), mutta kyllä tämän maan vaarallisin asia on aurinko. Siispä viisaasti sen suhteen!

Sinne se Australian aurinko uppoaa. Kuva otettu 15.11.2013

 Ja samana iltana otettu video meidän rannalta.

Retkellä Dunsboroughissa

Täällä luonto on kukkeimmillaan (ja kauneimmillaan) näin keväällä. Kävimme ajelemassa Dunsboroughissa lokakuun puolessa välissä ja ajoimme sinne maisemareittiä, jonka varrella kasvoi villinä kalloja.

Maisemareitti

Varo opossumeja!!

Sitten päästiin metsään ja siellä oli jättiläis käpyjä.

Kallametsä. Ihan kuin sadusta.

Pysähdyttiin rannallakin.

Kallametsän jälkeen kävimme syömässä suosikkiravintolassamme Samudrassa ihanat vegaaniset burgerit. Ei pettänyt tälläkään kertaa!!

Jälkkäriksi kävimme jätskitehtaanmyymälässä herkuttelemassa. Siellä pihassa oli monta Bottle Brush puuta.

Jätskin jälkeen suuntasimme nenämme kohti Cape Naturalistea. Täytyy nyt ihmetellä, miten emme aikaisemmin ole tuonne eksyneet! Kyllä oli niin nättiä, niin nättiä! Tuolta näkee rannalta käsin valaita, koska ryhävalaat ja mm. sinivalaat pitävät paikkaa huilauspaikkanaan. Näimmekin kaukaa pyrstön heilautuksia ja yksi hyppykin bongattiin.

Tällaista polkua pitkin käveltiin valaanbongauspaikalle.

Matkalla piti pysähtyä monta kertaa ihmettelemään paikallista kasvustoa.

Siellä se iso turkoosi näkyy!!

Kato! VALAS!!!

Viimeiseksi käytiin vielä kattomassa merta toisestakin paikasta.

Kissanpäivät

Meidän kolmikko rrrrrakastaa ulkoilua. Varsinkin nyt, kun alkaa olla jo mukavan lämmintä. Mangon mielestä jopa on välillä liiankin lämmintä ja on mukavampi pysytellä sisällä. Olen laskenut kissoja yksi kerrallaan ulos ilman valjaitakin ja hyvin pysyvät terassilla, kun vähän vahtii minne matka. Eivät siis onneksi ole karkaavaista tyyppiä. Iso maailma taitaa olla pikku devoneille pelottava paikka ;)

Coral

Mango

Mocca ja Mango

Tyypillistä on, että kaikki menevät eri suuntaan...

Ystävykset <3

Maiju sai meidän puutarhasta poimittuja kukkia, mutta Coral olisi halunnut ne itselleen.

Fremantle

Käytiin elokuussa taas pyörähtämässä Freossa. Tässä kuvasatoa siltä reissulta. Talvipäivä tuntui hyvin keväiseltä ja retkellemme sattui kaunis päivä myrskypäivien keskelle.

Freo on "hippikaupunki".

Kaunista arkitehtuuria.

Wild Poppy kahvila

 

Freo Markets

Terveisiä kesästä!

Tässä video eiliseltä eli 30.10.2013. Lämmintä oli +29C ja piti lähteä merenrantaan vähän vilvoittelemaan.

Kolmas vartti

Big Swamp ja tauko kotimatkalla

9kk on täynnä. Mitä viimeisen 3kk aikana on tapahtunut pään sisällä ja elämässä Australiassa?

Sain töitä, menetin työpaikan, kävin kaivoksella, jaoin mainoksia ja kävin luomassa kalliitten kilpahevosen lantaa. Ranne on ollut kipeämpi kuin koskaan ja on huolestuttanut mitä Australia elosta tämän käden kanssa tulee. Kulttuurishokki on alkanut taittua ja kaikki ei enää ole pelkästään paskaa vaan ihan hyvääkin välillä. Uusi koti on edelleen ihana vaikka katto vuotaakin ja hometta kasvaa nurkissa. Kolmanteen kvartaaliin mahtuu myös käynti eläinlääkärissä (Mocalla silmätulehdus), yhden paketin katoaminen matkalla Suomesta tänne (joka ilmestyikin ovelle 1,5kk matkanteon jälkeen, eli ei kadonnutkaan onneksi), vapaaehtoistyötä Wildlife Parkissa, talven taittuminen kevääksi ja suunnitelma Been laatimista.

Kukkiva puu keskellä talvea.

Heinä-elokuussa päässä alkoi jo vähän naksahdella tekemisen puutteesta. Pääsin kuitenkin kaksi kertaa viikossa naapurissa sijaitsevaan Wildlife Parkiin eli villieläinpuistoon vapaaehtoistelemaan. Hommaan kuuluu eläinten ruokkiminen, asuintilojen siivoaminen ja kaikenlaista muuta pientä puuhastelua, kuten tuoreitten puitten oksien hakeminen linnuille yms. Olen tutustunut mukavaan vanhaan brittipariskuuntaan ja nuoreen eläinlääkärin poikaan. Olen myös saanut paljon eläinterapiaa papukaijoilta, kenguruilta ja suosikiltani opossumi Scooterilta. Pääsin myös pitämään olkapäälläni mustaa isoa papukaijaa, pitämään käsissäni vauva pyythonia (käärme siis) ja orvoksi jäänyttä maailman suloisinta pientä otusta, opossumi vauvaa! Voi rääpäle sentään! Vapaaehtoistyö on mukavaa täytettä päivään ja rytmitystä viikkoon. Vuokraa sillä ei makseta, mutta palkaksi saa vapaitten ja onnellisten ankkojen munia, hyvän mielen ja mukavan rivin cv:hen.

Kaivoksella töissä.

Sain myös töitä mineraalihiekkakaivokselta. Työnkuva oli pestä hiekkaa, siivilöidä hiekkaa ja tehdä siivilöydylle hiekalle kemikaalikäsittely myrkyn avulla ja erottaa raskas mineraali muusta moskasta. Olin ainut nainen ja olin myös ainut, jolla oli labrakoulutus. Työn piti jatkua jouluun asti ja se oli työnvälitysfirman kautta. Kun kerroin agentilleni, että ranne on vähän kipeä (raavaitten miesten paksut ranteetkin kipeytyivät hiekanpesusta kuulemma), niin Jim otti minut pois töistä. Työsuhteeni siis päättyi viiden päivän jälkeen. Olin pettynyt, toivoton ja masentunut. Seuraavana päivänä lähdinkin sitten kaivokselle kahdeksan päivän keikalle. 

Loppujen lopuksi päätös ottaa minut pois hiekkapaikasta, oli oikea. Ranne oli TODELLA pahana ja on edelleen. Kaivoksella hommat käy myös käteen ja siellä se alunperin uudelleen menikin kipeäksi. Eli mitään täysipäiväistä kaivoslabratyötä en tällä kädellä voi edes harkita... Siinä meni siis yksi mahdollisuus.

Talvimyrsky lähestyy Bunburya.

Mitä tämä käsi sitten kestää? Jaa-a. Ehkä jotain kevyempää labrahommaa, jossa ei ole paljon pullojen pyörittelyä ja pipetoimista. Vähän kaventuu työmahdollisuudet tämän takia. Jotain kuitenkin pitäisi tehdä, jotta leivässä pysyy. Ilmoittauduinpa sitten jakamaan mainoksia. Tuntipalkaksi povattiin $15-20. Eräs maanantai tämän keikauksen tein ja Annu ystävällisesti lähti jakamaan mainokset kanssani ja hyvä että lähti, olisi muuten mennyt 4h... Mainosten hakemiseen meni n. 45-60min, lajitteluun ja rullaukseen 2,5h ja jakamiseen meiltä kahdelta 2h. Eli tuntipalkaksi tuli siis $7.20 eli n. 5€. Juuh. Taisi jäädä yhteen kertaan. Vähän turhan paljon työtä tuohon rahaan nähden. Mut onpahan taas jotain kerrottavaa kotona.

Vihdoin kevät!

Kulttuurishokki on alkanut pikkuhiljaa laimentua. Liekkö johtuisi siitäkin, ettei mitään suurempia vastustuksia ole nyt tullut, kun mammuttisähkölasku saatiin maksettua ja nettikin lopulta toimimaan, ainakin jotenkin. Modeemi on makkarissa ja se ei meinaa kantaa olohuoneeseen asti, joka on talon toisessa päässä. Mut ei se oo niin justiinsa tässä maassa.

Monta kuukautta olen ollut sitä mieltä, ettei tähän maahan voi pysyvästi jäädä ja harkitsin monta kertaa jo kotiinlähtöä aikaisemminkin. Pysyvän viisumin saanti ei tuntunut ollenkaan tärkeältä ja hyvin mielelläni palaisin takaisin Suomeen. Viime viikkoina kuitenkin on välillä ollut sellaisiakin päiviä, että on tuntunut jopa siltä, että ehkä tänne voisikin jäädä pidemmäksi aikaa ja se pysyvä viisumi olisi aika kiva olla takataskussa ihan vaikka vaan kaiken varalta, josko haluaisikin jäädä. Tai jos haluaisi joskus palata. Tämä heittelee vielä hyvin paljon ja suunnilleen joka toinen päivä olen sitä mieltä, että juu takaisin Suomeen vaan ja toisena päivänä mietiskelen, että ehkä ei sittenkään, kai. No aika näyttää. Pysyvää viisumia varten puuttuu vielä aika monta kuukautta full-time työtä ja eipä ole nyt näköpiirissä sitäkään, joten sittenhän sille ei mitään voi, jos työehto ei täyty. Ainakaan yrityksen puutteesta ei voi syyttää. Olisinki arviolta 300 hakemusta kirjoittanut, ellei ole jo sekin mennyt rikki.

Suunnitelma Beetä olemme mietiskelleet viime aikoina kovasti. Mehän haluttiin alunperin Brisbaneen eikä tänne WA:han. Koska on näyttänyt siltä, ettei se työehto täyty ja jäämme ilman pysyvää viisumia, olisi yksi vakavasti otettava vaihtoehto hakea WA:lta vapautusta ja voisimme silloin muuttaa pois tästä osavaltiosta. Meillä on vielä rapiat 2v viisumia jäljellä ja jos emme maahan voi/halua jäädä, en halua niitä kahta vuotta asua Bunburyssa vaan sitten mieluummin siellä, minne halusimmekin muuttaa. Tämä ratkaisu olisi tehtävä ihan lähikuukausina. Muutto rannikolta toiselle ei vain käy ihan käden käänteessä. Välimatkaa on lyhyimmän reitin mukaan ajettuna 4500km ja jos haluaa poiketa Sydneyssa tai Melbournessa, niin helposti tulee tonni lisää. 

Stirling Range

Muutto Brisbaneen tarkoittaisi viisumin suhteen hyvästejä. Toki aina on muitakin vaihtoehtoja maahan jäämiseen, jos se mieli sitten muutuisikin jäämisen kannalle. Olenkin miettinyt, että elääkö varman päälle ja vielä sitkeästi yrittää saada vaadittavat työt kasaan, vai elääkö sillä tunteella mikä on juuri nyt ja pohtia vaihtoehtoja myöhemmin, jos vielä jäädä halutaan. Pallottelen näitten välillä ja järki-ihmisenä haluaisin pedata varman päälle, mutta toistaalta, eihän sitä tiedä pystytäänkö olemaan edes sitä kahta vuotta täällä vai tuleeko lähtö aikaisemmin. Elämästä ei koskaan tiedä. Siltä kantilta ajateltuna, olisi vain rohkeasti pakattava kamat ja lähdettävä itää kohti.

Esperance

Olen myös jollain tavalla alkanut kiintyä tähän hassuun tuppukylään. Täällä on alkanut oppia liikkumaan, tietää missä mitäkin on, täällä on tuttuja ihmisiä ja paikkoihinkin on alkanut kiintyä. Kun lähdöstä on nyt puhuttu, olen ollut välillä haikeilla fiiliksillä, koska tiedän myös sen, etten ihan helpolla tänne takaisin tule edes käymään. Tämä on niin iso maa, että tästä riittää muitakin kolkkia tutkittavaksi. Jokatapauksessa ennen itään muuttoa haluan ehdottomasti käydä Esperancessa ja mahdollisesti myös Stirling Rangesilla ja Geraldtonissa/Kalbarrissa.

Kalbarri