Ilman satulaa, ilman suitsia.

Pääsin ennen joulua käymään Apple Tree Ranchella ratsastamassa, eli samalla tilalla, jossa kävin opiskelemassa natural horsemanshippiä. Kati pyysi meidät ensin mökkeröön sisälle ja kyseli onko joku tietty heppa ollut mielessä. No mulla tietenkin oli Jodie :) Lähdettiin siitä aika pian kentälle ja Kati kävi yhden hevosen kerrallaan meille. Meitä oli siis paikalla kolme ja aluksi vain oltiin hevosten kanssa ja tehtiin taas tuttavuutta. Sanoin, että näinköhän Jodie enää minua muistaisi, mutta Kati sanoi, että hämmästyisit miten hyvä muista näillä on. 

Meillä lähtikin heti synkkaamaan Jodien kanssa ja connection löytyi samantien. Kati sanoi myöhemmin, että joillan hevosilla ja ihmisillä vaan mätsää heti ja ilmeisesti meillä mätsäsi. Nyt oli vielä helpompi tehdä Jodien kanssa maastakäsittelyharjoituksia kuin viimeksi, ja se oli todella läsnä. Seurasi jokaista liikettäni ja kulki perässä kuin koira :)

Kati kysyi jossain vaiheessa, haluaisinko nousta selkään ja olin ollut jo pidemmän aikaa valmis. Kati talutti Jodien korokkeen viereen ja ilman, että hän piti hevosta mitenkään kiinni, liu'uin selkään. Tässä vaiheessa hevonen olisi saanut lähteä pois, jos olisi halunnut. Hevosella ei siis ollut satulaa ja suitsien tilalla oli naruriimu ja köysi, joka oli solmittu riimuun. Köyttä pidettiin koko ajan löysällä ja kädet samalla etäisyydellä toisistaan, kuin mitä hevosen leveys.

Kuva Apple Tree Ranchen sivuilta.

Aluksi Kati käveli vierellä ja neuvoi miten hevosta ohjaan. Ensinnäkin liikkeellelähtö: ensin vain ajatellaan liikkeellelähtöä. Yleensä hevonen jo tässä vaiheessa liikkuu, koska ihminen vaistomaisesti kallistuu eteenpäin, kun ajattelee liikkeellelähtöä. Jos hevonen ei liiku, seuraavaksi vierään kädet eteen, jolloin painopiste siirtyy eteenpäin. Jos tämäkään ei toimi, maiskautetaan kerran. Ja jos vieläkin hevonen seisoo paikallaan, kosketetaan pohkeilla. Ja totesin itse, että hyvin pieni hipaisu pohkeilla riitti. Herkkä heppa!

Kääntyminen tapahtui katseen kääntämisellä. Jos tämä ei saanut heppaa kääntymään, voi kääntyvään suuntaan näyttää kädellä eli viedään kättä sivulle, mutta ei vedetä köydestä. Jos tarvitsee lisäapua, niin ulkopohkeella voi vähän avittaa, mutta sisäpohje pidetään irti hevosesta, että hevosella on tilaa kääntyä.

Pysähtyminen ideaalitilanteessa tapahtuu painoavuilla. Tätä on vaikeampi selittää, mutta  vedetään napaa sisään ja vähän kuin istutaan takataskujen päälle. Jos heppa ei tästä pysähtynyt, seuraava askel oli sanoa "wouuu" ja kolmas aste oli vetää hieman köydestä.

Aluksi selässä tuntui vähän holtittomalta olla ja jännitin. Kun on tottunut, että käsissä on ohjat ja kontrolli hevoseen, niin nyt tuntui, että sitä ei niin paljon ollut. Pikkuhiljaa aloin kuitenkin rentoutua ja luottaa hevoseen ja siihen, että se ei tee mitään tyhmää ja odottamatonta. Jossain vaiheessa Kati kysyi haluanko kokeilla peruuttamista. Sekin tehtiin ihan eri tavalla, kuin perinteisessä kouluratsastuksessa. Siirsin jalkoja hieman eteen ja pumppasin hevosen lapoja Katin sanoin, al dente -jaloilla. Avuksi voi nostaa käsiä hieman ylöspäin. Tämä on samalla kokoavaa ja Jodie olikin ensin mietteliäs, että haluanko peruuttaa vai koota. Se otti muutaman varovaisen askeleen taaksepäin ja kiitin rapsutuksilla. Harjoittelimme tätä ja parin yrityksen jälkeen se peruutti oikein luottavaisesti ja tyytyväisenä pää alhaalla.

Kysyin Katilta saisinko ravata ja sain luvan. Raviin siirrytään ajattelemalla ravia ja jos se ei toimi, viedään kädet taas eteen. Kolmas aste oli maiskauttaa kaksi kertaa ja se viimeinen porras oli antaa hieman pohjetta. Jodie ravasi maiskautuksesta ja myöhemmin käsien eteenviemisestä. Ravasin ensin pieniä pätkin ja testasin saanko hevosen myös pysähtymään. Liikkeellehän sen aina saa, mutta pysähtyminen on myös hyvä hallita ;) Jodien ravi oli äärimmäisen pehmeää ja miellyttävää! Siellä oli todella helppo olla ja kertaakaan ei tullut olo, että tippuisin. Tällä kertaa ei kovempaa menty. Tällä tilalla asiat etenevät hitaasti ja jos olisin jäämässä Suomeen, varmaankin haluaisin käydä ratsastelemassa säännöllisemmin, ehkä kerran kuussa ja katsoa miten asiat etenee.

Kävimme vielä jälkipuinnit glögit lämmikkeinä ja sanoin, että olisi hienoa jos voisi luoda hevoseen sellaisen luottamussuhteen, että voisi vedellä pellolla kiitolaukkaa ilman satulaa ja suitsia. Näitä tällaisia videoita kun olen ihaillen katsellut netistä. Kati sanoi, että mulla ja Jodiella ei varmaan menisi pitkäänkään luoda hyvä suhde. Meillä kun natsasi niin hyvin yksiin :)

Vaikka sormet paleltuivatkin, niin tästä käynnistä jäi ihana ja rauhallinen fiilis. Toivottavasti löytäisin jotain vastaavaa sitten sieltä Downunder. Perinteisen kouluratsastuksen lisäksi minua vetoaa tämä tällainen pehmeä ja luonnollinen hevosen kanssa oleminen ja tekeminen.

LOMA!

Kauan ja hartaasti odotettu loma koitti viimein. Olen ollut ihan älyttömän väsynyt ja päässä on miljoona hoidettavaa asiaa, joten loma tulee enemmän kuin tarpeeseen. Huomenna lennän kotiinkotiin Itä-Suomeen ja vietän siellä reilut kaksi viikkoa. Sen jälkeen onkin enää viikko töitä!

Rauhallista joulua kaikille!

Ensimmäinen koti Australiassa.

Meillä kävi aika hyvä flaksi. Facebookin ryhmän kautta tiesin, että Bunburyssa asustelee yksi suomalainen nainen. Laitoin hänelle viestiä, josko olisi vinkkiä minne kannattaisi aluksi majoittua, ennen kuin löydetään oma asunto (vuokra). No tämä ihminen ystävällisesti vinkkasi eräälle ystävälleen ja nyt meillä on huone varattuna kommuunitalosta. Se on omakotitalo RANNALLA. Vain tien ylitys, niin biitsi on siinä. Aika hienoa ;) Vuokra on todella kohtuullinen ja oltaisiin kämäisestä motellista maksettu kolme kertaa enemmän. Näin ne asiat vaan lutviutuu.

Lento on 23.1. klo 8.05 Milanon ja Hong Kongin kautta. Kissat lähtevät matkaan kaksi päivää ennen meitä. Ensimmäiset neljä yötä ollaan Perthissä fiilistelemässä neljän vuoden takaista reissuamme. Eletään varmaan ne ensimmäset päivät mangoilla! 28.1. suuntaamme Bunburyyn ja alamme tutustua uuteen kotikaupunkiimme.

Olemme jo nyt katselleet ja kyselleet asuntoa, mutta saattaa olla, että asunnonsaaminen järjestyy helpommin sitten perillä. Kuvista ei kuitenkaan saa realistista kuvaa.

Selasin viikonloppuna erästä työpaikkasivustoa ja huvikseen sunnuntaina laitoin CV:ni ja pienen kertomuksen itsestäni erääseen paikkaan. Kyseessä on 36:n hevosen talli 15min Bunburysta etelään. Ajattelin, ettei sieltä mitään kuulu, mutta kas! Tänä aamuna oli odottamassa maili, jossa kerrottiin paikasta enemmän ja kysyttiin, koskas voisin mennä heitä tapaamaan! Uskomatonta!

Meidän ensimmäinen koti on suunnilleen tuossa B:n kohdalla. Mitäs pidätte sijainnista? ;)

Natural horsemaship

Olin viikko sitten viikonloppuna yhden päivän kurssilla Siuntiossa Apple Tree Ranchella. Kahvikupposen ja pullan äärellä kävimme ensin teoriaa hevosen laumakäyttäymisestä ja hevosen oppimisesta. Aihe kuullosti mielenkiintoiselta ja omistaja/kurssinpitäjä Kati tiesi mistä puhui ja korvat tötteröillä kuuntelimme hänen kertomuksiaan.

Tilalla asustelee viisi appaloosa hevosta, joista yksi on 5kk ikäinen varsa ja vanhin rouva on 26-vuotias. Lisäksi tilalle on vähän vahingossa tulleet myös suomenhevonen sekä poni. Hevoset asustelevat pihatossa, eli niillä on vapaa pääsy sisälle ja ulos ja aina heinää tarjolla. Hevosten kanssa sulassa sovussa elelee myös neljä lammasta, joista yksi oli nimeltään Marilyn :) Tilalla on myös kanoja. Toiset olivat ihan tavallisia kanoja, joita olemme eniten tottuneet näkemään ja toiset olivat ruskeansävyisiä ja niillä oli höyhenet kintuissakin. Jöötä piti komea kukko. Myös pari koiraa viiletti jaloissa ja teoriatunnilla seuranamme oli maailman hellyydenkipein kissa.

Teorian jälkeen siirryimme ulos. Kipusimme kentän laidalle katsomoon, joka oli vähän ratsastuskenttää korkeammalla. Kati avasi pihattotarhan veräjän ja ensin paikalle saapui mustanruunikko johtajatamma ja pian perästä tulivat poni sekä voikko tamma (voikko on väri, sellainen vaaleankeltainen). Ensin hepat vähän nuuskuttelivat ja piehtaroivat ja sitten alkoi ralli. Porukka pisti menemään sata lasissa ja hyppivät välillä takajaloilleen ja välillä vetivät pukkilaukkaa. Tamma ja varsa liittyivät myös seuraan, mutta vanhus ja suokki pysyttelivät tarhassa. Ei nyt tänään hotsittanut :)

Pikkuhiljaa heposet rauhoittuivat ja alkoivat katselemaan meitä. Poni ja varsa tulivat lähelle, mutta muut pysyttelivät kauempana. Tarkoitus oli antaa hevosten valita itselleen pari. Voikko, eli se vaalea tamma, Jody nimeltään on vähän ujompi porukassa. Se katseli meitä jonkin aikaa muutaman metrin päästä ja sen jälkeen lähti tulemaan katsomoa kohti. Se tuli suoraan minun luokseni, nuuhkaisi ja lähti pois. Se selvästikin valitsi minut :)

Naruriimu. Kuva Google.

Aloittelimme parivalinnan niin, että yksi kerrassaan meni lauman sekaan Kati mukanaan ja jos joku heppa tuli luo ja kosketti, sai sitä rapsutella takaisin. Itse en päässyt lauman sekaan, koska Jody päätti, että nyt voitaisiin jo ryhtyä hommiin. Se otti katsomosta nipun naruriimuja (tuolla tilalla ei käytetä normaaliriimuja) ja pudotti ne maahan. Vähän aikaa Jody mutusteli riimuja ja sen jälkeen nosti pari takaisin ylös korokkeelle. Se alkoi leikkimään vihreän riimun kanssa ja Kati tuli paikalle ja sanoi, että Jody haluaakin näköjään jo töihin ja valitsipa se juuri sen oman riimunsa vieläpä. Riimu laitettiin hevoselle päähän ja naru jatkoksi. Kati kysyi, haluisinko minä tulla Jodyn luo. No eipä tarvinnut kahta kertaa pyytää :) Ensin seisoskelin hevosen vierellä ja annoin sen vaan tutustua itseeni. Se haisteli minua kasvoista ja sen jälkeen halasi. Joo kyllä, sitä se tuntui tekevän :D Päällään siis likisti minua. Kati pyysi minua lähteä kävelemään Jodyn kanssa. Lähdin, mutta hevonenpa ei seurannutkaan. Rapsuttelin sitä ja kokeilin uudelleen. Ei vieläkään. Taas rapsuttelua ja lisää tutustumista, mutta ei Jody vieläkään halunnut kävellä minun kanssa. Seuraavaksi maiskautin. Ei liikettä. Kolmas kohta oli, että kiristin narua ja vain odotin. Odotin... Hetken päästä hevonen alkoi kallistumaan jo eteenpäin ja sieltä se lähti viimein tulemaan ja löysäsin narun heti palkkioksi.

Tutustumisen jälkeen oli lounastauko tilan omassa kahvilassa, vanhassa isossa navetassa vajaan kilometrin päässä. Meitä odotti takkatuli, kuuma tomaattikeitto, kahvit ja kakut. Lounaalla kävimme läpi, onko kaikilla nyt selvillä minkä hepan kanssa tekee töitä.

Tallustelimme takaisin tilalle ja aloittelimme hevosten kanssa tekemisen ja pari kolme kerrallaan oli yhtä aikaa kentällä. Siellä oli tolppia, puomeja yms maassa, joissa sai pujotella jos tahtoi. Pakko ei ollut tehdä mitään, jos siltä tuntui. Minä keskityin Jodyn kanssa ympyrällä olemiseen. Eli seisoin hevosen vatsan kohdalla varpaat siihen päin. Näytin kädellä liikkeen suunnan. Jos mitään ei tapahtunut maiskautus ja jos ei vieläkään mitään, niin sitten narun toiselle päällä heilautetaan peppua kohti. Ja hevonen kävelee minun ympärillä. Kun astuu hevosen etujalkojan kohdalla, hevonen pysähtyy. Kun ottaa pari askelta taaksepäin, tulee hevonen luo. Tätä olisi mahdollista tehdä ravissa ja laukassakin, mutta tällä kertaa menimme ihan vain käyntiä.

Lopuksi olin rauhallisessa nurkassa Jodyn kanssa tekemässä noita ympyröitä. Sitten hevonen vain pysähtyi ja jäin odottamaan. Herken aikaa se mietiskeli ja tuli sen jälkeen suoraan luokseni, nuuhki kasvoja ja minä rapsutin sitä leuasta. Jodyn alahuuli alkoi lerppumaan ja silmät alkoivat lupsahdella. Sillä selvästikin oli hyvä olla kanssani. Luulen, että se olisi saattanut vaikka nukahtaa, jos aikaa olisi ollut enemmän. Tämä hetki oli mielestäni paras. Tuntui siltä, ettei ollut mitään muuta kuin minä ja hevonen.

Lopuksi vielä menimme sisälle (jossa oli hellyydenkipeä kissa jo odottamassa) ja purimme päivää yhdessä. Kati antoi jokaiselle palautetta. Minulle hän sanoi, että minulla oli hirveän hyvä yhteys hevoseen. Jody kuulemma oli koko ajan täysin kontaktissa kanssa ja tarkkaili minua. Vaikka se välillä katsoi mitä katsomossa tapahtuu, se oli silti hyvin kiinnostunut minusta. Minä taas olin kuulemma läsnä erittäin hyvin (siltä se tuntuikin, koska unohdin ihan kaiken muun ja ympärillä olevan) ja käsittelin hevosta pehmeästi ja kauniisti.

Päivä oli kerrassaan ihana ja antoi todella paljon. Ihanan rauhallista ja päämäärätöntä tekemistä. Ratsastustunneilla tehdään koko ajan ja opettaja vaatii ja suoritetaan yms, niin tämä oli totaalinen vastakohta sille. Sai vain olla hevosen kanssa ja tutustua siihen maastakäsin. Opin natural horsemanshipistä ja hevosen kielestä, sekä opin myös itsestäni jotain :)

Päivästä innostuneina varasimme joulukuulle ratsastustunnin. Tämä ei ole mikään perinteinen tunti, vaan hevosella ei ole satulaa, eikä suitsia. Sillä on päässä naruriimi ja riimusta käsiin tulee köysi. Jos tuolla kävisi enemmän ratsastelemassa, niin seuraava vaihe olisi, että riimu otetaan pois ja hevosen kaulalla on naru jolla ohjataan. Kun se sujuu, voidaan laittaa satula ja suitset, jos tahtoo. Harva kuulemma tahtoo, ehkä yhtään ihmettele! Kati voisi kuulemma erään hevosensa kanssa mennä Elielin aukiolle pelkän tuollaisen kaulassa olevan narun kanssa ja hevosella ei olisi mitään hätää. Siinäpä vähän mietittävää :)

Tässä video, jossa nainen hyppää ilman satulaa pelkkä naru hevosen kaulassa. Ja tuo hevonen on muuten sellainen voikko väriltään :)

Laitan tähän vielä videon Aussi cowboysta Clinton Andersonista ja hänen hevosestaan Mindystä. Siinä on todella kaunista hevosen kanssa työskentelyä. Video on aika pitkä mutta suosittelen katsomaan ainakin 4min kohtaan :) Harmi, että tuo ukkeli on tainnut lähteä Australiasta rapakon taakse :) Olisin muuten hakenut hänelle töihin :D

Lähtölaskenta.

Nyt voi jo oikeasti laskea päiviä. Liput on ostettu ja lähtö koittaa päivälleen kahden kuukauden päästä 23.1.2013 klo 8.05.

Kallis, kalliimpi, kallein

Toisilta nimiltään Mocca, Mango ja Coral. Ei ole helppoa eikä varsinkaan halpaa viedä kolmea kissaa toiselle puolelle maapalloa. Homma vaatii paperisotaa, sumplimista ja paksua kukkaroa. Tietenkin joku kysyisi, että onko järkeä. Eikö olisi helpompi antaa kissat uusiin koteihin ja hommata Australiasta uudet lemmikit? No tämähän ei ole käynyt edes mielessä. Nämä kolme marakattia ovat meille äärettömän rakkaita ja en voisi kuvitellakaan, että niistä luopuisin. Kyllähän se rahallisesti kirpaisee, mutta tuskin vuoden päästä - tai sitten kun visalasku on maksettu - enää asiaa mietin ja päätäni sillä vaivaan.

Yritin ensin löytää rahtifirmaa (Australiaan eläimet menevät aina rahtina), joka toimittaisi kissat täältä sinne. Finnair kuskaa vain omiin kohteisiinsa ja kaikki muutkin rahtifirmat joilta kysyin (ja kysyin monelta), eivät tee yhteistyötä toistensa kanssa. Jotenkin homman pystyy itsekin sumplimaan, mutta aikani kun olin vähiä hiuksiani repinyt, päädyttiin siihen, että maksetaan hiukan (paljon) ektraa ja otetaan asiaan vihkiytynyt firma hoitamaan kissat perille. Ainakin saamme nukkua yömme kunnolla ja voimme luottaa siihen, että ammattilaiset osaavat setviä kaikki paperit kuntoon, ratkaista matkalla tulevat mahdolliset ongelmat (esim. myöhästyminen jatkolennolta) jne. 

Nyt on siis firma valittu, lentoboksit tutkittu ja päädytty Clipper 3 malliin (yksi on jo ostettu, vielä pitäisi kaksi jostain löytää) ja pari viikkoa sitten haimme lupaa viedä kissat Australian maankamaralle. Tämäkään ei ollut ihan läpihuutojuttu. Kissoille annettiin kesäkuun puolessa välissä rabies-rokotteet ja pari kuukautta myöhemmin niistä otettiin verikokeet, joista tutkittiin onko veressä riittävästi rabies vasta-aineita. Tulosta odottelimme Eviralta kolmisen viikkoa ja jokaisella vasta-aineet olivat riittävällä tasolla. Seuraava vaihe olikin sitten tuo vientilupa. Siihen skannasin kissojen passit, rekisterikirjat, rokotekortit, nämä Eviran lappuset ja vieläpä piti olla jokaisesta kissasta paperi, jossa on australialainen puh.num. ja osoite. Tämä sitä varten, että on joku johon ottaa yhteyttä, mikäli katti kaipaa eläinlääkärin apua karanteeniaikana. Noh koska meillä ei ole ylläolevia tietoja, pyysimme saada raapustaa papereihin erään Aussi-ystävämme yhteystiedot. Nämä kaikki lippuset latasimme nettihakemukseen ja pistimme matkaan muutaman sadan dollarin saattelemana.

Eilen aamulla sähköpostissani oli lopulta AQIS:lta viesti ja sitä avatessa toki oletin, että homma oli paketissa. Mitä vielä. Eviran lappu + passissa oleva eläinlääkärin merkintä vasta-aineista ei vielä riittänytkään. Lisäksi eläinlääkärin pitää vielä kirjoittaa jokaisesta kissasta todistus, johon löytyikin valmis lomake AQIS:n sivuilta. Soitto eläinlääkärille siis ja lomake menemään sähköpostilla. Toinen juttu mikä oli vialla, oli Eviran lappu. Siitä kun puuttui allekirjoitukset. Ihmettelinkin tätä silloin, kun kirje tuli Eviralta, mutta ajattelin, että kyllähän ne siellä tietävät mitä tekevät. Vaan eipä sitten ollutkaan niin. Soitto myös Eviraan ja uudet allekirjoitetut vasta-ainetulokset ovat matkalla meille.

Kunhan nyt saataisiin tämä lupa, voitaisiin seuraavaksi keskittyä karanteenipaikkojen varaamiseen. Siinäkin on omat kiemuransa. Esimerkiksi tarvitsisi ilmoittaa lennonnumero, mutta lentoa taasen ei voi varata kuin kolme viikkoa ennen lähtöä. Karanteeniasema on niin buukattu, että majoitus kissoille olisi syytä tehdä hyvissä aijoin eikä vasta silloin kolme viikkoa ennen lähtöä. Varsin monimutkaista tämäkin. No täytynee perehtyä asiaan vähän paremmin ja katsoa miten asian saisi ratkaistua. Omatkin lennot olisi ihan kiva kohta ostaa (ettei hinta nouse pilviin), mutta ei oikein voida sitä tehdä ennen kuin tiedetään, koska me nuo kattimukset saadaan matkaan.

Mocca

Marraskuu.

Nyt se sitten alkoi. Se mun "lemppari" kuukausi. Viimeistä kertaa Suomessa (toivottavasti) eli koitan kestää :) 

Näin mahtavilla keleillä alkaa tämä kuukausi. Tätä tuskin tulen Australiassa kaipaamaan.


Että mitäkö me vielä täällä tehdään? No vielä ei ole lähtöpäivä selvillä ja tehtävääkin riittää. Pari päivää sitten haettiin kissoille maahanvientilupaa ja odotellaan nyt sen saapumista. Sen jälkeen voidaan varata karanteeni, kissojen lennot ja vihdoin ne omatkin lennot. Eli jospa kohta selviäisi virallinen lähtöpäivä.

Tavaraa on vielä jonkin verran myymättä ja ihmisten oharit ärsyttää. Esimerkiksi työpöydän varasi jo kolme eri ihmistä, ja jokainen vuorollaan teki oharit. Pari ei edes vaivautunut ilmoittamaan, ettei pöytää ostakaan. Omituista meininkiä.

Kisat #2

Verkkaamassa.

Osallistuin 14.10. elämäni toisiin kouluratsastuskilpailuihin. Paikka oli jälleen oma tallini, rata (helppo C2:2000) oli sama kuin viimeksi, tuomarikaan ei ollut vaihtunut, mutta ratsuna oli eri heppa tällä kertaa. Kesällä ratsastin Buffolla, joka ei kuulu niihin ihan ykkössuosikkeihini, vaikkakin ihan kiva tyyppi onkin. Tällä kertaa sain mopoksi Vallun (ratsuponi s.1996), joka on tuon tallin suosikkipolleni ja ehkäpä kaikista tuntemistani hepoista se numero yksi :) (Paljonkohan Vallun kuljetus Australiaan maksaisi, heh!)

Olin tallilla klo 7.30 ja aloitin hevosen kiillotuksen ja harjan letityksen. Olin juuri saanut harjan kuntoon (siinä menee yllättävän kauan, varsinkin, kun on aika tarkka lopputuloksesta...) ja seuraavaksi pitikin mennä rakentamaan rataa maneesiin. 

Tämän jälkeen sain kuulla, että koska pari kilpailijaa oli perunut, alkaisi minun verkka aikaisemmin, kuin alkuperäisessä aikataulussa luki. No nyt tuli kiire!! Äkkiä talliin virittämään kannukset ja laittamaan hevonen valmiiksi. Onneksi sain siihen apuja, koska muuten olisi oikeasti iskenyt jo paniikki.

Kun tulin Vallun kanssa maneesiin, oli poni pää pystyssä ja korvat tötteröllä, että mikäs meininki täällä oikein on. Vähän jänskätti, että onko Vallu ihan täpinöissään, mutta hyvin meillä verkassa sujui. Se tuntui melko hyvältä, joskin alussa aika jäykältä, mutta alkoi pikkuhiljaa taipumaan.

Meidän lähtövuoro oli jossain hirveän kaukana ja jouduttiin lähtemään pois maneesista ja pihalle käppäilemään. Vallu steppaili ja oli ihan kummissaan, mutta rauhoittui vähitellen. Syytän tätä ulkoistusta siitä, että meillä meni suoritus vähän mönkään...

Ainut kuva radalta, jonka kehtaan julkisesti esittää.
Vuorossa keskikäynti (joka meillä oli aika töpöä).

Lopulta päästiin takaisin maneesiin pikkuverkka-alueelle odottamaan omaa vuoroamme. Vallu nyki päätään alas ja meinasi kerran jo kiskaista mut satulastakin. Se oli ihan pohkeen takana ja en saanut sitä enää ollenkaan liikkumaan kunnolla eteen. Alkoi jo turhauttamaan ja en ollut kovinkaan hyvällä fiiliksellä radalle menossa...Jälkeenpäin mietin, että mun olisi pitänyt antaa sille pitkät ohjat siinä ennen omaa vuoroa, niin olisi päässyt venyttämään ja rentoutunut. Ulkona odottelu oli saanut sen jännittymään.

Irtosi se hymykin, vaikka ei nyt ihan putkeen mennytkään :)

Suoritus meni muilta osin ihan suht ok, mutta Vallu nyki päätänsä ja tämä vaikutti pisteisiin tietysti. Arvostelulapussa luki, että epätasainen tuntuma. No kai se on, kun hevonen kiskoo ratsastajaa 50kg voimalla alaspäin vähän väliä. Toinen ongelma oli juurikin se, että Vallu oli pohkeen takana ja tästä syystä meille tuli muutama rikko (eli rikkoi laukasta raviin, ravista käyntiin...). Lisäksi keskikäynti (takakavio astuu etukavion jäljen päälle tai mielellään yli) oli meillä töpökävelyä ja askeleen pidennys ravissa (lennokasta ravia) oli meillä ihan surkeaa. Normaalisti Vallu on todella hyvä pidentämään, joten aika onneton esitys. No kunnialla saatiin homma pakettiin vaikka en niin kovin tyytyväisenä radalta poistunutkaan. Näin tällä kertaa. Olosuhteet olivat meille hankalat, mutta opinpa jälleen uusia asioita ja yhtä kokemusta rikkaampi ja viisaampi olen näitten kisojen jälkeen.

Kokonaispisteet oli tasan 60% (Buffon kanssa kesällä 65%) ja sijoituin viidenneksi. Nämä olivatkin sitten viimeiset kisat tältä erää. Seuraavat ehkä Australiassa??

Jäähdyttelykäynnit.

MasterChef tason leipää.

Ollaan seurattu Australian MasterChef kisaa ja tällä viikolla siinä oli oppitunti leivän leipomisesta. Kun katsoin ohjelmaa, tulin ajatelleeksi, että ahaa, noinko saadaan ilmavaa vaaleaa leipää aikaiseksi. Yleensä kun se kotona tehty leipä on kovin tiivistä ja ei niin hirveän erikoistakaan.

Päätinpä kokeilla. Tässä ohje:

420g luomu vehnäjauhoja
10g tuorehiivaa
10g suolaa
10g neitsyt oliviiöljyä
285g kylmää vettä

Laita jauhot kulhoon ja sirottele päälle hiiva ja suola toiselle puolle kulhoa siten, ettei joudu kosketuksiin hiivan kanssa. Suola tappaa hiivan, joten heidän ei ole soveliasta vielä kohdata :) Lisää öljy ja vesi ja sekoita kauhalla pallukaksi. Taikina on tässä vaiheessa tarttuvaa ja niin kuuluu ollakin. Ota taikina pöydälle (ei jauhoja) ja ala työstämään taikinaa. Taikinaa vanutetaan 5min ja tässä vaiheessa se tarttuu pöytään ja käsiin. 5min jälkeen laita kulho nurin päin taikinan päällä kahdeksi minuutiksi. Toista tämä kuusi kertaa.

Kuudennen kerran jälkeen tiputtele tyhjään kulhoon n. 10 tippaa oliiviöljyä ja levittele öljy kulhoon. Tiputa taikinapallo kulhoon, peitä muovikelmulla ja anna taikinan kohota tunti. Tunnin jälkeen varovasti lastalla aviettaen kaada taikina pöydälle. Varovasti tee taikinasta levy ja taita ensin 1/3 levystä (vähän kuin voitaikinaa tehdessä) sitten toinen 1/3. Toista tämä toiseen suuntaan. Käännä sen jälkeen taikina ympärä saumapuoli alaspäin ja muotoile palloksi. Laita kulhoon kelmun alle vielä puoleksi tunniksi.

Ota taikina varovasti kulhosta ja jaa kahtia. Kasta sormesi oliiviöljyssä ja muotoile taikina ovaalin muotoiseksi olematta liian agressiivinen. Töki sen jälkeen sormilla taikinaa, jotta siitä tulee kuoppainen. Nosta sen jälkeen levy irti pöydästä, venytä sitä hieman ja lätkäise leivinpaperin päälle. Kaada päälle hieman oliiviöljyä ja ripottele sormisuolaa. Kohota leipiä kelmun alla vielä 15min. Sen jälkeen paista vartti 210 asteisessa uunissa.

Leivästä tuli ihanan rapea päältä ja pehmeä sisältä. Kyllä kannatti nähdä vaivaa :)

Tehokasta. Vaikuttavaa. Järkyttävää.

Varastin tämän eräästä toisesta blogista. Kyseessä on australiainen kampanja tipattomasta autoilusta. Kuten Sami kirjoitti, suomalainen "jos ajat, et ota" -tyyliset kampanjat ovat melko latteita verrattuna näihin pätkiin. Miten saataisiin suomalaisiin autokouluihin ja ehkäpä jo yläasteille tällainen viesti? Minut nämä vetivät hilaiseksi...

Videot ovat TAC:in (Traffic Accident Commission).

Suomi vs. Australia

Ausseissa reissatessa huomasin vertailevani kotimaatani ja Australiaa keskenään tietyissä asioissa. Prosessihan menee kutakuinkin niin, että ensin kaikki on VAU ja sen jälkeen tulee, että "miten tääkin voi olla näin ja kyllä meillä Suomessa vaan paremmin". Sitä seuraa tasainen hyväksyntä ja tottuminen, ja kuulemma kun pidempään uudessa maassa asustaa, tulee vuoroon, että "miten Suomessa voidaankin tehdä/ajatella/olla näin, kyllä Ausseissa vaan paremmin".

Itse en siis vielä päässyt tuohon viimeisimpään vaiheeseen, mutta huomasin eräänä päivänä tällä viikolla ajattelevani juurikin noin. Lueskelin erästä blogia, jossa suomalainen nainen lähti vuodeksi Australiaan. Hän kertoi pyöräilymatkastaan ja siitä, kuinka häneltä kyseltiin matkan varrella "are you OK?" jos vähän oli hidastanut tai pysähtynyt mietiskelemään. Eräs mies taas oli auliisti opastanut hankalan liittymän läpi ilman, että nainen edes pyysi apua. Tämä oli mielessäni kulkiessani kauppakeskuksessa, junassa, bussissa ja kaduilla tällä viikolla. Lähes joka kerta, kun lähden liikenteeseen, joku tönii, tuuppii, kävelee päin, etuilee, tunkee niskaan kiinni bussijonossa jne. ÄRSYTTÄVÄÄ!!! 

Suomalaiset ovat mukavaa kansaa, kun heihin tutustuu, mutta tuntemattomille olemme todella töykeitä ja välinpitämättömiä. Kun on itse nähnyt maailmaa ja tutustunut mm. katukäyttäytymiseen Hong Kongissa, jossa populaa on pienellä pläntillä enemmän kuin koko Suomen maassa, niin ei vaan jaksa käsittää tätä tuuppimis-kulttuuria. Mikä siinä on, ettei voi olla ystävällinen ja kohtelias vieraallekin ihmiselle?

Kaikuu.

Pikkuhiljaa kun tavarat ympäriltä häviävät, huomasin eräänä päivänä, että täällähän kaikuu. Kodissamme siis. Siitä tuli sellainen fiilis, että niin sanotusti lopun alku on käsillä ja oikeasti tässä ollaan jo kaivelemassa lähtökuoppia. Keittiöntuolienkin tilalle piti kantaa ulkotuolit pöydän äärelle, jotta on jotain mihin istahtaa.

Eilen illalla iski tajuntaan myös se, että jouluna menen viimeistä kertaa kotiin ennen muuttoa. Täytyy tunnustaa, että hieman kouraisi ja tuli sellainen fiilis, että eipä ehkä sittenkään ajan tartteisi niin kovaa juosta (monesti tässä syksyn aikana kun olen ajatellut, että tulisi jo se lähtöpäivä).

Jouluna vietän kotona aikaa reilut kaksi viikkoa ja koitan olla miettimättä jäähyväisiä etukäteen. Monet maastamuuttajat ovat sanoneet, että jatkuvaan ikävään on syytä varautua. Hyvä tietää etukäteen vaikkakaan etukäteen asiaa on ihan turha mietiskellä ja murehtia. Katsotaan sitä ikävä-asiaa sitten kun on ajankohtaista.

Töissä olen katsellut kauhuissani minulle annettuja pikku projekteja ja kalenteria. Ehdinköhän hoitaa kaikki minulle uskotut tehtävät ennen lähtöä? Täytynee laittaa vähän asioihin liikettä, jotta voin hyvällä mielin päättää työrupeamani tuossa valtion punatiilisessä rakennuksessa. 

Mahdollisesti päätän samalla myös urani tällä alalla. Ranteeni ilmoittaa heti, jos teen jotain väärää ja mahdollista on, että Australiassa odottaa myös koulunpenkki jonain päivänä. Ensin vain pitäisi päättää mitä haluan tehdä isona :)

Ainiin! Ähkypotilas eli Nette-heppa voi hyvin :) On vielä sairaslomalla, mutta takaisin kotitallissa ja pian varmaan taas töissä. Hienoa! :)

Nette (Finette) - Kilon.kuvat.fi

 

45 minuuttia elämästäni

Tällä viikolla olen:
taluttanut 45 minuuttia ähkyhevosta iltamyöhällä
laskenut minuutteja spinning pyörän päällä

Kuva: Google

Keskiviikkona tallilla yksi hevosista oli huonovointinen. Maha oli kuin pallo ja hevonen irvisteli, makasi maassa oudossa asennossa ja rykäisi ripulit hännälleen. No ähkyhän sillä. Opettaja käski joitain tyttöjä taluttelemaan sitä ja oman tuntini jälkeen heppa oli edelleen huonona. No minä ja Aija jäimme kävelyttämään Netteä ja kehoitettiin hevosta kakkaamaan. No eihän se mitään tehnyt. Kyllä se kävelytyksen aikana selvästi piristyi, mutta edelleen oli todella arka kyljistään. Seuraavana päivänä kuulin, että Nette oli viety klinikalle Viikkiin ja tällä hetkellä kaiketi voi ihan hyvin. Toivotaan, että tulee pian kotiin :)

Monen vuoden (4v??) tauon jälkeen uskaltauduin taas spinning-tunnille. Yleensä tunti on ollut melkoista tuskaa ja minuuttien ja (kyllä) sekunttien laskemista ja holtitonta hikoilua. Päätin antaa tunnille jälleen mahdollisuuden ja vaikka iso kynnys olikin, menin eilen 45min kestävälle tunnille. Ja kyllä vain. Se oli ihan yhtä hirveää kuin muistinkin. "Vielä 23 minuuttia, puolessa välissä, jaksaa jaksaa, 17min...14min...Lopu jo!" Ei ehkä ole minun laji siis. Combattia taas voisin mättää vaikka kaksi tuntia putkeen :) (mikäli kunto vain riittäisi...)

Turvapaikka.

Tulin torstaina kotiseudulleni Pohjois-Karjalaan (ihanaa olla kotona!) ja aloitin koneessa uuden kirjan. Minulla on nyt menossa projekti lukea kaikki lukemattomat ei-mukaan-lähtevät kirjat pois ja mukaan nappasin pari opusta. Päätin aloittaa paksummasta eli Liza Marklundin Turvapaikka -kirjasta. Nyt kirja on luettu loppuun ja ei voi muuta todeta, kuin että olipas vaikuttava! Miten en aikaisemmin olekaan tuohon kirjaan tarttunut? Täytynee käydä kirjastosta lainaamassa ensimmäinen osa Uhatut ja ahmaista sekin. Google osasi kertoa, että kolmaskin jatko-osa on ilmestynyt nimellä Mian salaisuus. Tämäkin siis jonoon lukulistalle!

Skandinaavisessa oikeusjärjestyksessä on aukkoja ja vainottu nainen perheineen joutuu pakenemaan omasta maastaan, koska ei pysty elämään normaalia elämää ja elää koko ajan uhan alla. Suurien ja vielä suurempien vaikeuksien ja uusien ja jälleen uusien takapakkien jälkeen perhe päätyy lopulta Yhdysvaltoihin. Loppusivuille asti saa jännittää, mikä perheen kohtalo lopulta on.

Mahtavammaksi tarinan tekee se, että koko juttu on totta. Uskomattoman sinnikäs ja rohkea nainen järjestää perheensä elämää ihan nollasta, ilman rahaa, ilman oleskelulupaa, ilman mitään. Kaikesta näköjään voi selviytyä, kun tarpeeksi uskoo ja jaksaa ponnistella.

Helsinki-Vantaalla

Lensin äsken puolityhjällä propelikoneella kotiseudulle Pohjois-Karjalaan. Ehdin viettää hetken aikaa myös kentällä ja löysin portin 27 kohdalta sanan' luomu'. Tällaisenä vihreänä ihmisenä tietenkin kiinnitin siihen huomiota ja kapusin raput ylös. Siellä olikin ihan uusi ravintola-kahvila! Valitettavasti se oli vielä kiinni, kun minä siellä himmailin, mutta täytyipä vallan etsiä kyseinen paikka netistä ja hienolta näyttää. 

Näin paikkaa kuvaillaan netissä: 

"A la carte -listalla laadukas ja sesonkeja kunnioittava kirjo suomalaisia makuja poroburgerista Helsinki Menuun. Ravintola Fly Inn Restaurant & Deli on moderni suomalainen ravintola, jossa on luonnonmukainen interiööri.

Rauhaisa sijainti, suomalaisiin raaka-aineisiin perustuva valikoima, raikas ja mielenkiintoinen design ja upeat näkymät kiitotielle tarjoaa puitteet mieleenpainuvalle ravintolakokemukselle."

Ehdin hetken aikaa istuskella ravintolan "terassilla" ja sieltä oli mukava katselle lentokoneita ja alhaalla vaeltelevia ihmisiä. Toivotaan, että seuraavan kerran satun olemaan kentällä silloin, kun paikka on auki :)

Lähtölaskenta

Perjantaina kolahti postilaatikkoon kirje Eviralta. Jännityksestä täristen avasin kirjekuoren ja selasin sen sisällä olevat paperit. Kaikilla kolmella marakatilla tulosten mukaan on riittävät vasta-aineet!!! Voitte uskoa, että riemu repesi! Eli kattimukset ovat valmiita lähtöön 14.1.2013!! Hui kamala! 

Huomenna vielä soittelen käsikirurgille ja mikäli händyni on sillä tolalla, ettei leikkaamaan lähdetä, niin pian buukataan lennot.

Lauantaina vietimme läksiäisiä numero 1 ja mukavaa oli :) 

(Kuvat: Annu Naukkarinen)

 

Blogilla uusi nimi.

Vaihdoin blogin nimen, koska enää ei vaan haaveilla, vaan kohta mennään ihan tosissaan!

Ei ahrista!

Tänään on virallisesti syksyn ensimmäinen päivä. Ulkona lotisee vettä ja puissakin alkaa olla jo syksyn värejä vähän nähtävillä. Aamuisin on jo jonkin aikaa tarvinnut vetäistä hanskat käsiin ja ilma on ollut kirpsakkaa. 

Mutta arvatkaas mitä? Ei ahdista, ei sitten yhtään :D Normaalisti tähän aikaan vuodesta jo räpiköisin syysmasennuksen reunamilla ja odottaisin kauhulla marraskuuta, joka on tämän maankolkan ehdottomasti pisin kuukausi. Marraskuu kestää aina vähintään kaksi kuukautta. No mutta tänä vuonna sekään ei tunnu missään! (Katsotaan sitä sitten marraskuussa uudelleen...)

Myllättiin juuri vaatehuone ja se on aika tarkkaan nyt käyty läpi ja kaikki ylimääräinen siirretty myytävät -pinoon. Huomenna kuskaamme kasan tavaraa kirpputorille ja kirppisblogimme kautta on ihan kivasti jo lähtenyt tavaraa eteenpäin ja paljon on varauksia tehty. Hiljalleen sinne tulee aina uutta, kunhan vain aina saisi aikaiseksi :)

Yksi hyvä tai suorastaan mahtava uutinen on, että eräs ystäväpariskuntamme on muuttamassa vielä tämän vuoden puolella Melbourneen! Välimatka meillä muuttuukin 15 km:stä n. 3400 kilometriin...Sitä ei sitten enää ihan vaan kahvilla lähdetä käymään, mutta onpahan sentään ystäviä saman saaren kamaralla eikä vain täällä 20 000km päässä! Eli meidän asuinpaikkamme ja Melbournen välinen etäisyys ei enää tunnukaan paljon miltään, kun vähän suhteuttaa :)

Hevosen selässä Viron metsissä.

Varasimme ratsastuskaverini kanssa jo talvella vaelluksen Viroon Kuusekännuun ja odotettu reissu oli vihdoin käsillä pari viikkoa sitten. Menimme perjantaina laivalla yli ja saavuimme tallille klo11 maissa. Vaatteiden vaihdon jälkeen kukin laittoi oman ratsunsa valmiiksi ja matka alkoi. Minun hevonen oli ruunikko tamma Fiona, joka osoittautui ehkä maailman kilteimmäksi hepaksi :)

Säät suosivat ja saimme nauttia kuivasta ja riittävän viileästä säästä (kuumuus on tuskaista hevosen selässä + houkuttelee paarmat). Yhteensä ratsastimme n. 12h ja pisin pätkä taisi olla 4h pitkä. Yllättävän nopeasti aika vaelluksella meni ja aina tuli yhtä suurena yllätyksenä, että nytkö jo me ollaan perillä!

Nautin vaelluksesta joka ikinen hetki. Metsäteitä, ihanaa mäntymetsää, sammalta, jäkälää, kanervaa...Ja vain hevosen kavioitten kapse polulla. Päästiin revittelemään myös pitkiä laukkapätkiä ja minun hevonen olisi mielellään mennyt kovempaakin (ja ratsastaja myös, heh), mutta ohittelu ei tietenkään ollut sallittua ja piti tyytyä siihen vauhtiin, mitä edellä mentiin. Pisimmillään laukkapätkät olivat yli 5min kestoisia eli ihan kunnon pätkiä päästiin vauhdista nauttimaan.

Kolme päivää menivät todella nopeasti ja kun sunnuntaina saavuimme hevosten laitumelle, sanoin, että höh nytkö tämä jo loppui!! Halasin vielä omaa polleani ja haikein mielin laskin sen laitumelle piehtaroimaan. Tyytyväisen näköisenä Fiona jäi mussuttamaan ruohoa :)

Paikkana Kuusekännua voin lämpimästi suositella. Järjestelyt toimivat todella hyvin, kaikki hevoset olivat turvallisia ja maastot hienoja.

Tässä vähän kuvia. Laatu ei ole kummoinen, koska nämä on räpsitty pokkarilla hevosen selässä keikkuen, mutta onpahan nyt jotain räpsyjä matkan varrelta.

Lähdössä.

Piknik-lounas.

Suuriherra Delton ja oma ratsuni Fiona.

Toinen majapaikka.

Valmiina lähtemään viimeiselle pätkälle.

Tässä vielä video. Kuva heiluu aikalailla. Ei ole helppoa pitää kameraa vakaana hevosen selässä. Loppupätkä on kaverin kuvaamaa laukassa ja se se vasta heiluukin :)

Muuttokirppisblogi.

Kuten edellä jo mainitsin, loin uuden blogin kirppistavaroille. Tätä osoitetta saa levittää laajalle :)

http://muuttoausseihin.blogspot.fi/

Muuttoa valmistellen.

Blogi on ollut tässä kesäloman aikana aika hissukseen, mutta koitan saada tänne jotain aikaiseksi kirjoitella. Loma meni ja keli on tällä hetkellä ikkunasta katsottuna harmaa ja tuulinen eikä ulkona liene kovin lämmin ole. Tämä kesä on kelien suhteen tuntunut varsinaisen surkealta, mutta vaikka välillä on tullut valiteltua kylmyyttä, niin toisaalta eipä haittaa, kun alkuvuodesta vaihdetaan miinusasteet +30C asteisiin. 

Aikataulu on tällä hetkellä se, että tammikuussa pyritään lähtemään. Kissat ovat siis saaneet rabies-rokotteet ja vasta-ainetestiin täytyisi ne seuraavaksi kuskata. Hommaa hieman jarruttelee ranteeni tilanne ja siksi ollaan vähän pysähdyksissä asioitten suhteen. Ranteeseen on kehkeytynyt krooninen jännituppitulehdus ja vaiva on puhtaasti työperäinen. Tällä hetkellä olen jälleen sairaslomalla ja hieman (eli aika paljon) käden tilanne huolestuttaa. Leikkaushoito voi olla edessä, mikäli tässä en nyt mitään ihmeparantumista tapahdu. Paska juttu. Toivottavasti syksyn aikana tämä käsijuttu ratkeaa ja mielellään parhainpäin. Töitä kun Ausseissa on pakko pystyä tekemään. Piste.

Olemme pikkuhiljaa alkaneet käydä myytäviä kamoja läpi ja makuuhuoneen nurkassa on jo 1,5 muuttolaatikollista kamaa myyntiin menossa. Ajattelin myytävälle tavaralla avata oman blogin ja toivottavasti mahdollisimman paljon saataisiin kaupaksi ja muuttokassaa täten kartutettua. Myös UFF saa meiltä lahjoituksia ja ensimmäinen täyteen tumpattu pussillinen heilahti UFF:n laatikkoon tänään. Jos jotain jää myymättä, niin todennäköisesti lahjoitamme ylijäämätavarat esim. HESY:lle, joka voi omalla kirppiksellään sitten myydä tavaraa ja saada varoja eläintenhoitoon.

Olemme myös aloittaneet kuivaruokakaapin tyhjennysprojektin, eli pyrimme hyödyntämään olemassa olevia tarvikkeita mahdollisimman tarkasta ruoanvalmistuksessa. Samoin saadaan cappuchinoa kitata ihan urakalla, jotta saadaan kahvivarastot tyhjäksi. Ei huono projekti kylläkään :)

Elämä raiteilla.

Jälleen yksi kännykkäkuva kuvaussessioistamme.

Mallina.

Sain Annulta lahjaksi jokin aika sitten Maailman ihanin tyttö -kirjan. Koska Annu on kiinnostunut valokuvaamisesta ja minä mielelläni saan hienoja kuvia itsestäni ;) niin päätimme ottaa pienen projektin ja tehdä oman kuvakansion kirjan inspiroimana. 

Prosessi on ollut puheasteella jo puolisen vuotta ja nyt kesälomalla kotipaikkakunnallani aloitimme vihdoin kuvailun. Kävimme äitini vaatekaapilla ja etsiskelimme kivoja paikkoja kuvailuille. Valitettavasti vielä en voi kuvia tänne enempää laitella, koska ne ovat tiukasti kamerassa niin kauan, kunnes palaamme lomilta. Mutta tässä iPhonella otettu yksi kuva.

Welcome to Australia!

No nyt se sit tuli! Tai siis jo eilen 12.7.2012.

MEILLÄ ON VIISUMI!!!

Google kuvahaku

Madeira 2010

Kävin reilun parin vuoden takaisia kuvia läpi ja järjestykseen (joo hieman viiveellä) ja innostuinpa laittamaan tänne kuvia 2010 helmi-maaliskuun reissustamme Madeiralla. Tekstit kopioin ja hieman muokkasin vanhasta blogistani.

Meidän matka Madeiralle ei alkanut kovin sujuvasti. Heräsimme 2.30 ja kentällä olimme neljän maissa. Tarkastukset sun muut menivät jouhevasti, joten eikun nuokkumaan penkeille ja odottamaan koneeseen pääsyä. Jossain vaiheessa taululle tuli ilmoitus meidän lennon kohdalle, että lisätietoa tulee klo 6.20. No ei ainakaan siis kone kuudelta lähde...Lopulta saimme lisätietoa ja sen mukaan arvioitu lähtöaika on 7.40. Lisää nuokkumista. Konetta alettiin lopulta lastata ja pääsimme paikoillemme. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Jonkin ajan päästä ilmoitettiin, että Ranskan lennonjohtajien lakon vuoksi olemme joutuneet ottamaan jonotusnumeron, jolla pääsemme vuorollamme Ranskan ilmatilaan. Lähtö viivästyy lisää kaksi tuntia. Olkaa hyvät ja poistukaa koneesta. Aika metkalta kuullostaa, kun koko koneellinen sanoo yhtä aikaa: "Jumalauta..." ;)

Vihdoin ja viimein pääsimme matkaan. Perillä oli pilvinen sää, mutta toki se tuntui Suomen pakkasten jälkeen lämpimältä. Saapumispäivänämme emme muuta jaksaneet, kuin käydä tervetulotilaisuudessa ja ruokakaupassa. Meillä oli huoneistohotelli ja tarkoitus oli itse väsäillä osa ruuista. Nukku-Matti tuli visiitille jo paikallista aikaa kahdeksan maissa ja hyvin kuittasimme univelkoja n. 12h yöunilla.  

Seuraavan päivän keli näytti lupaavalta. Lämmintä tähän aikaan vuodesta Madeiralla ei vielä kovinkaan ole ja varsinkin, kun nyt Euroopassa on ollut niin kylmä talvi. Aurinko kuitekin paistoi ja lähdimme keskustaan päin hissukseen kävelemään. Joimme vastaantulleessa puistossa aamukahvit ja ihastelimme näkymiä. Ihmettelimme kukkasia ja rahapuita, jotka rehottivat suurina pensaina.

 

Kadut ova kuin taidetta.

Madeiralla oli viikko aikaisemmin ollut myrsky ja vuorilta oli tullut kaupunkiin maanvyöryjä. Kuulimme paikanpäällä, että monet ihmiset kuolivat parkkihalleihin, jotka siellä ovat maan alla. Missään Suomessa ei taidettu uutisoida sitä, että kaksi suomalaista poikaa olivat juuri ehtineet ajaa autonsa pihalle hallista, ennen kuin se täyttyi vedellä ja mudalla!

Osa kaduista oli vieläkin suljettuna ja työmiehet ahkerasti raivasivat tuhojen jälkiä. Keskustassa olevat kanavat (jotka on useita metriä syviä) olivat tulvineet yli.

Seuraava aamu valkeni auringonpaisteessa ja hyvillä mielin hyppäsimme pikkubussin kyytiin, joka vei meidät läntiselle saarikierrokselle. Ensimmäinen pysähdys oli pienessä kalastajakylässä Câmara de Lobosissa. Rinteissä näimme viljelmiä ja ihmettelimme, että mahtaa paikallisilla olla hyvät reisilihakset, kun punnertavat peltoa ylös ja alas. Näimme valitettavan paljon myös kulkukoiria ja - kissoja.

 

 

Seuraavaksi pysähdyimme Madeiran kuuluisimmalle näköalapaikalle Cabo Girãolle. Pudostusta maahan on 580 m ja tästä sanotaan, että se on toiseksi korkein jyrkänne Euroopassa, mutta wikipedia paljasti, että on olemassa kaksi korkeampaakin. No korkea jokatapauksessa :) Kaukana alhaalla näkyy viljelmiä.

Jatkoimme pohjoissaarelle São Vicente nimiseen paikkaan. Ylimmäisen kuvan tie on yhden auton levyinen. Me ei sinne päästy, koska se on vain kesäisin auki ja toisekseen maanvyöryt olivat tehneet tuhojaan sielläkin.

 

Porto Monizissa on laavakivestä muodostuneita altaita. Meri oli aika villillä tuulella ja saatiin nauttia auringon lisäksi ihanasta meri-ilmasta.

Matka jakui ja suunnattiin kukkuloille keskisaarelle. Täällä meitä odotti ihana pieni levadakävely. Meri näkyi kaukana alhaalla ja vihreitä kukkuloita ja lisää vihreitä kukkuloita.

Levadakävelyn jälkeen suuntasimme takaisin Funchaliin.

Seuraava yö olikin mieleenpainuva. Ensimmäisenä heräsin minä vatsakipuun ja aikani taistelin sängyssä kipua vastaan. Sitten päätin lähteä vessaan, josko viileämpi ilma auttaisi huonoon oloon. No ei auttanut, vaan päivällä syöty lounas tuli ulos. Molemmista päistä....Kohta heräsi Annu ja tuli vessaan ja valitteli huonoa oloa. Sama juttu hänellä. Tätä toistimme n. 10 kertaa molemmat yön aikana. Seitsemännen oksennuskerran jälkeen menimme laskuissa sekaisin...Aamulla uskalsin siemailla ihan vähän vettä ja onneksi se pysyi sisällä. Olo oli todella heikko ja vietimme koko päivän sängyssä nuokkuen. Meillä oli jääkaapissa hedelmiä, mehua ja jugurttia ja pikkuhiljaa lusikallinen kerrallaan saimme jugurttia alas ja vähän hedelmää syötyä. Onneksi tälle päivälle sattui pilvinen sää niin ei harmittanut kovinkaan paljoa sairastaa.

Seuraavana aamuna olo oli jo parempi, mutta ruokahalu ei ollut palannut. Söimme vähän hedelmää, jugurttia ja sämpylän ja odotelimme, että vatsat vähän rauhoittuisivat syömisen jälkeen. Päätimme lähteä keskustaan kävelemään ja hetken mielijohteesta otimme taksin ja ajoimme sillä Monten kylään. Se on ihan Funchalin yläpuolella rinteessä ja matkaa sinne ei ole montakaan kilometriä.

Olisimme halunneet kävellä levadaa pitkin alas takaisin kaupunkiin, mutta tämä oli yksi niistä levadoista, joka oli sortunut myrskyssä, joten täytyi tulla alas katuja pitkin. Tiet ovat TODELLA jyrkät ja pohjelihakset huusivat armoa jo aika pian. Näimme vuorten takaa tulevat tummat pilvet ja puimme kertakäytösadetakit päällemme. Ja sieltähän se sitten tuli. Hirveä tuuli ja sade. Meni pari minuuttia, niin aurinko taas paistoa. Otimme sadetakit pois ja meni hetki, kun tuli uusia pilviä näkyviin ja taas takit niskaan. Tämä toistui monta kertaa.

Hotellille päästyämme tutkin karttaa ja laskeskelin vähän. Olimme tarponeet n. 14 km.

Seuraavana päivänä oli vuorossa itäinen saarikierros. Opas tuli hakemaan meidät aamulle pikkubussilla ja ajoimme ensin Camacha nimiseen kylään. Minä olin herännyt aamulla huonovointisena ja hyvä että pystyssä pysyin. Huimasi kovasti ja epäilimme Annun kanssa, että edellispäivän tuuli oli käynyt korviin niin, että joku tasapainoelin oli heittänyt kuperkeikkaa korvassani. Sää ainakin suosi meitä jälleen ja päivä oli kaunein ja lämpimin koko viikon aikana.

 

Suuntasimme nokan kohti Pico de Areeiroa. Madeiran korkeinta huippua, jonne pääsee autolla. Korkeutta on 1818m ja täältä lähtee kävelypolku Pico Ruivolle, joka on saaren korkein huippu 1861m. En edes Alpeilla ole käynyt yhtä korkealla, kuin mitä nyt käytiin. Maisemat olivat sanoinkuvaamattoman upeat! Huipulle oli juuri satanut lunta ja kuskin kurvailu kapealla tiellä lähes olemattomien kaiteiden turvassa hiukan hirvitti. Kylmähän siellä huipulla oli, mutta maisemat saivat melkein unohtamaan kylmyyden ja huonon oloni. Ihanaa raikasta vuoristoilmaa! Näitä maisemia olisi voinut tuijotella vaikka kuinka pitkään.

Vasemmassa laidassa menee polku, josta lähtee reitti Pico Ruivolle

Laskeuduimme hiukan alemmaksi Ribeiro Frioon, joka tarkoittaa suomeksi vapauden lähdettä. Matkaa merenpinnalle oli täältäkin vielä 880 m. Vuorossa oli päivän toinen kohokohta eli lyhyt levadakävely satumetsässä. Täällä olisi voinut tallustella pidempäänkin. Minulle tästä paikasta tuli mieleen Uusi-Seelanti. Samanlaista epätodellisen kaunista metsää ja sammaleen kuorruttamia puunrunkoja.

Lounaan jälkeen suuntasimme pohjoissaarelle Santanan kylään, jossa vielä oli turistien ihmeteltäväksi muutama madeiralainen vanhanaikainen olkikattotalo.

Viimeinen lomapäivä valkeni pilvisenä ja sateisena. Puimme hyvin päälle ja reippaasti päätimme lähteä katsomaan, joska pääsisimme jollekin levadalle. Kunnollista levadakävelyä kun emme vielä olleet päässeet tekemään. Kävelimme keskustaan infopisteeseen kysymään, millä bussilla pääsisimme jollekin hyvälle levadalle. Infon täti sanoi, että tälle päivälle oli luvattu 25 m/s tuulta ja hän ei suosittele lähtemään levadalle. Se voi olla jopa vaarallista. Päätimme levadan sijasta lähteä kävellen tutustumaan orkideapuutarhaan. Puutarhalle kävely ei olisi ollut juttu eikä mikään, jos tie sinne olisi ollut tasamaata. No näin ei ollut vaan kiipesimme pää hiessä pitkän pitkän aikaa, mutta lopulta maali häämötti ja pääsimme nauttimaan kauniista kukista. Puutarhan ympärillä oli vähän seinää ja kattoa, joten vältyimme vesisateelta ja siltä tuulelta, jota infotäti oli povaillut. Oli muuten melkoisen napakka tuuli ja onneksi emme lähteneet levadakävelyllä...

 Seuraavana aamuna oli aika lähteä kotiin. Aamu valkeni aurinkoisena...tietysti...