Kisat #2

Verkkaamassa.

Osallistuin 14.10. elämäni toisiin kouluratsastuskilpailuihin. Paikka oli jälleen oma tallini, rata (helppo C2:2000) oli sama kuin viimeksi, tuomarikaan ei ollut vaihtunut, mutta ratsuna oli eri heppa tällä kertaa. Kesällä ratsastin Buffolla, joka ei kuulu niihin ihan ykkössuosikkeihini, vaikkakin ihan kiva tyyppi onkin. Tällä kertaa sain mopoksi Vallun (ratsuponi s.1996), joka on tuon tallin suosikkipolleni ja ehkäpä kaikista tuntemistani hepoista se numero yksi :) (Paljonkohan Vallun kuljetus Australiaan maksaisi, heh!)

Olin tallilla klo 7.30 ja aloitin hevosen kiillotuksen ja harjan letityksen. Olin juuri saanut harjan kuntoon (siinä menee yllättävän kauan, varsinkin, kun on aika tarkka lopputuloksesta...) ja seuraavaksi pitikin mennä rakentamaan rataa maneesiin. 

Tämän jälkeen sain kuulla, että koska pari kilpailijaa oli perunut, alkaisi minun verkka aikaisemmin, kuin alkuperäisessä aikataulussa luki. No nyt tuli kiire!! Äkkiä talliin virittämään kannukset ja laittamaan hevonen valmiiksi. Onneksi sain siihen apuja, koska muuten olisi oikeasti iskenyt jo paniikki.

Kun tulin Vallun kanssa maneesiin, oli poni pää pystyssä ja korvat tötteröllä, että mikäs meininki täällä oikein on. Vähän jänskätti, että onko Vallu ihan täpinöissään, mutta hyvin meillä verkassa sujui. Se tuntui melko hyvältä, joskin alussa aika jäykältä, mutta alkoi pikkuhiljaa taipumaan.

Meidän lähtövuoro oli jossain hirveän kaukana ja jouduttiin lähtemään pois maneesista ja pihalle käppäilemään. Vallu steppaili ja oli ihan kummissaan, mutta rauhoittui vähitellen. Syytän tätä ulkoistusta siitä, että meillä meni suoritus vähän mönkään...

Ainut kuva radalta, jonka kehtaan julkisesti esittää.
Vuorossa keskikäynti (joka meillä oli aika töpöä).

Lopulta päästiin takaisin maneesiin pikkuverkka-alueelle odottamaan omaa vuoroamme. Vallu nyki päätään alas ja meinasi kerran jo kiskaista mut satulastakin. Se oli ihan pohkeen takana ja en saanut sitä enää ollenkaan liikkumaan kunnolla eteen. Alkoi jo turhauttamaan ja en ollut kovinkaan hyvällä fiiliksellä radalle menossa...Jälkeenpäin mietin, että mun olisi pitänyt antaa sille pitkät ohjat siinä ennen omaa vuoroa, niin olisi päässyt venyttämään ja rentoutunut. Ulkona odottelu oli saanut sen jännittymään.

Irtosi se hymykin, vaikka ei nyt ihan putkeen mennytkään :)

Suoritus meni muilta osin ihan suht ok, mutta Vallu nyki päätänsä ja tämä vaikutti pisteisiin tietysti. Arvostelulapussa luki, että epätasainen tuntuma. No kai se on, kun hevonen kiskoo ratsastajaa 50kg voimalla alaspäin vähän väliä. Toinen ongelma oli juurikin se, että Vallu oli pohkeen takana ja tästä syystä meille tuli muutama rikko (eli rikkoi laukasta raviin, ravista käyntiin...). Lisäksi keskikäynti (takakavio astuu etukavion jäljen päälle tai mielellään yli) oli meillä töpökävelyä ja askeleen pidennys ravissa (lennokasta ravia) oli meillä ihan surkeaa. Normaalisti Vallu on todella hyvä pidentämään, joten aika onneton esitys. No kunnialla saatiin homma pakettiin vaikka en niin kovin tyytyväisenä radalta poistunutkaan. Näin tällä kertaa. Olosuhteet olivat meille hankalat, mutta opinpa jälleen uusia asioita ja yhtä kokemusta rikkaampi ja viisaampi olen näitten kisojen jälkeen.

Kokonaispisteet oli tasan 60% (Buffon kanssa kesällä 65%) ja sijoituin viidenneksi. Nämä olivatkin sitten viimeiset kisat tältä erää. Seuraavat ehkä Australiassa??

Jäähdyttelykäynnit.

MasterChef tason leipää.

Ollaan seurattu Australian MasterChef kisaa ja tällä viikolla siinä oli oppitunti leivän leipomisesta. Kun katsoin ohjelmaa, tulin ajatelleeksi, että ahaa, noinko saadaan ilmavaa vaaleaa leipää aikaiseksi. Yleensä kun se kotona tehty leipä on kovin tiivistä ja ei niin hirveän erikoistakaan.

Päätinpä kokeilla. Tässä ohje:

420g luomu vehnäjauhoja
10g tuorehiivaa
10g suolaa
10g neitsyt oliviiöljyä
285g kylmää vettä

Laita jauhot kulhoon ja sirottele päälle hiiva ja suola toiselle puolle kulhoa siten, ettei joudu kosketuksiin hiivan kanssa. Suola tappaa hiivan, joten heidän ei ole soveliasta vielä kohdata :) Lisää öljy ja vesi ja sekoita kauhalla pallukaksi. Taikina on tässä vaiheessa tarttuvaa ja niin kuuluu ollakin. Ota taikina pöydälle (ei jauhoja) ja ala työstämään taikinaa. Taikinaa vanutetaan 5min ja tässä vaiheessa se tarttuu pöytään ja käsiin. 5min jälkeen laita kulho nurin päin taikinan päällä kahdeksi minuutiksi. Toista tämä kuusi kertaa.

Kuudennen kerran jälkeen tiputtele tyhjään kulhoon n. 10 tippaa oliiviöljyä ja levittele öljy kulhoon. Tiputa taikinapallo kulhoon, peitä muovikelmulla ja anna taikinan kohota tunti. Tunnin jälkeen varovasti lastalla aviettaen kaada taikina pöydälle. Varovasti tee taikinasta levy ja taita ensin 1/3 levystä (vähän kuin voitaikinaa tehdessä) sitten toinen 1/3. Toista tämä toiseen suuntaan. Käännä sen jälkeen taikina ympärä saumapuoli alaspäin ja muotoile palloksi. Laita kulhoon kelmun alle vielä puoleksi tunniksi.

Ota taikina varovasti kulhosta ja jaa kahtia. Kasta sormesi oliiviöljyssä ja muotoile taikina ovaalin muotoiseksi olematta liian agressiivinen. Töki sen jälkeen sormilla taikinaa, jotta siitä tulee kuoppainen. Nosta sen jälkeen levy irti pöydästä, venytä sitä hieman ja lätkäise leivinpaperin päälle. Kaada päälle hieman oliiviöljyä ja ripottele sormisuolaa. Kohota leipiä kelmun alla vielä 15min. Sen jälkeen paista vartti 210 asteisessa uunissa.

Leivästä tuli ihanan rapea päältä ja pehmeä sisältä. Kyllä kannatti nähdä vaivaa :)

Tehokasta. Vaikuttavaa. Järkyttävää.

Varastin tämän eräästä toisesta blogista. Kyseessä on australiainen kampanja tipattomasta autoilusta. Kuten Sami kirjoitti, suomalainen "jos ajat, et ota" -tyyliset kampanjat ovat melko latteita verrattuna näihin pätkiin. Miten saataisiin suomalaisiin autokouluihin ja ehkäpä jo yläasteille tällainen viesti? Minut nämä vetivät hilaiseksi...

Videot ovat TAC:in (Traffic Accident Commission).

Suomi vs. Australia

Ausseissa reissatessa huomasin vertailevani kotimaatani ja Australiaa keskenään tietyissä asioissa. Prosessihan menee kutakuinkin niin, että ensin kaikki on VAU ja sen jälkeen tulee, että "miten tääkin voi olla näin ja kyllä meillä Suomessa vaan paremmin". Sitä seuraa tasainen hyväksyntä ja tottuminen, ja kuulemma kun pidempään uudessa maassa asustaa, tulee vuoroon, että "miten Suomessa voidaankin tehdä/ajatella/olla näin, kyllä Ausseissa vaan paremmin".

Itse en siis vielä päässyt tuohon viimeisimpään vaiheeseen, mutta huomasin eräänä päivänä tällä viikolla ajattelevani juurikin noin. Lueskelin erästä blogia, jossa suomalainen nainen lähti vuodeksi Australiaan. Hän kertoi pyöräilymatkastaan ja siitä, kuinka häneltä kyseltiin matkan varrella "are you OK?" jos vähän oli hidastanut tai pysähtynyt mietiskelemään. Eräs mies taas oli auliisti opastanut hankalan liittymän läpi ilman, että nainen edes pyysi apua. Tämä oli mielessäni kulkiessani kauppakeskuksessa, junassa, bussissa ja kaduilla tällä viikolla. Lähes joka kerta, kun lähden liikenteeseen, joku tönii, tuuppii, kävelee päin, etuilee, tunkee niskaan kiinni bussijonossa jne. ÄRSYTTÄVÄÄ!!! 

Suomalaiset ovat mukavaa kansaa, kun heihin tutustuu, mutta tuntemattomille olemme todella töykeitä ja välinpitämättömiä. Kun on itse nähnyt maailmaa ja tutustunut mm. katukäyttäytymiseen Hong Kongissa, jossa populaa on pienellä pläntillä enemmän kuin koko Suomen maassa, niin ei vaan jaksa käsittää tätä tuuppimis-kulttuuria. Mikä siinä on, ettei voi olla ystävällinen ja kohtelias vieraallekin ihmiselle?

Kaikuu.

Pikkuhiljaa kun tavarat ympäriltä häviävät, huomasin eräänä päivänä, että täällähän kaikuu. Kodissamme siis. Siitä tuli sellainen fiilis, että niin sanotusti lopun alku on käsillä ja oikeasti tässä ollaan jo kaivelemassa lähtökuoppia. Keittiöntuolienkin tilalle piti kantaa ulkotuolit pöydän äärelle, jotta on jotain mihin istahtaa.

Eilen illalla iski tajuntaan myös se, että jouluna menen viimeistä kertaa kotiin ennen muuttoa. Täytyy tunnustaa, että hieman kouraisi ja tuli sellainen fiilis, että eipä ehkä sittenkään ajan tartteisi niin kovaa juosta (monesti tässä syksyn aikana kun olen ajatellut, että tulisi jo se lähtöpäivä).

Jouluna vietän kotona aikaa reilut kaksi viikkoa ja koitan olla miettimättä jäähyväisiä etukäteen. Monet maastamuuttajat ovat sanoneet, että jatkuvaan ikävään on syytä varautua. Hyvä tietää etukäteen vaikkakaan etukäteen asiaa on ihan turha mietiskellä ja murehtia. Katsotaan sitä ikävä-asiaa sitten kun on ajankohtaista.

Töissä olen katsellut kauhuissani minulle annettuja pikku projekteja ja kalenteria. Ehdinköhän hoitaa kaikki minulle uskotut tehtävät ennen lähtöä? Täytynee laittaa vähän asioihin liikettä, jotta voin hyvällä mielin päättää työrupeamani tuossa valtion punatiilisessä rakennuksessa. 

Mahdollisesti päätän samalla myös urani tällä alalla. Ranteeni ilmoittaa heti, jos teen jotain väärää ja mahdollista on, että Australiassa odottaa myös koulunpenkki jonain päivänä. Ensin vain pitäisi päättää mitä haluan tehdä isona :)

Ainiin! Ähkypotilas eli Nette-heppa voi hyvin :) On vielä sairaslomalla, mutta takaisin kotitallissa ja pian varmaan taas töissä. Hienoa! :)

Nette (Finette) - Kilon.kuvat.fi

 

45 minuuttia elämästäni

Tällä viikolla olen:
taluttanut 45 minuuttia ähkyhevosta iltamyöhällä
laskenut minuutteja spinning pyörän päällä

Kuva: Google

Keskiviikkona tallilla yksi hevosista oli huonovointinen. Maha oli kuin pallo ja hevonen irvisteli, makasi maassa oudossa asennossa ja rykäisi ripulit hännälleen. No ähkyhän sillä. Opettaja käski joitain tyttöjä taluttelemaan sitä ja oman tuntini jälkeen heppa oli edelleen huonona. No minä ja Aija jäimme kävelyttämään Netteä ja kehoitettiin hevosta kakkaamaan. No eihän se mitään tehnyt. Kyllä se kävelytyksen aikana selvästi piristyi, mutta edelleen oli todella arka kyljistään. Seuraavana päivänä kuulin, että Nette oli viety klinikalle Viikkiin ja tällä hetkellä kaiketi voi ihan hyvin. Toivotaan, että tulee pian kotiin :)

Monen vuoden (4v??) tauon jälkeen uskaltauduin taas spinning-tunnille. Yleensä tunti on ollut melkoista tuskaa ja minuuttien ja (kyllä) sekunttien laskemista ja holtitonta hikoilua. Päätin antaa tunnille jälleen mahdollisuuden ja vaikka iso kynnys olikin, menin eilen 45min kestävälle tunnille. Ja kyllä vain. Se oli ihan yhtä hirveää kuin muistinkin. "Vielä 23 minuuttia, puolessa välissä, jaksaa jaksaa, 17min...14min...Lopu jo!" Ei ehkä ole minun laji siis. Combattia taas voisin mättää vaikka kaksi tuntia putkeen :) (mikäli kunto vain riittäisi...)