Kolmas vartti

Big Swamp ja tauko kotimatkalla

9kk on täynnä. Mitä viimeisen 3kk aikana on tapahtunut pään sisällä ja elämässä Australiassa?

Sain töitä, menetin työpaikan, kävin kaivoksella, jaoin mainoksia ja kävin luomassa kalliitten kilpahevosen lantaa. Ranne on ollut kipeämpi kuin koskaan ja on huolestuttanut mitä Australia elosta tämän käden kanssa tulee. Kulttuurishokki on alkanut taittua ja kaikki ei enää ole pelkästään paskaa vaan ihan hyvääkin välillä. Uusi koti on edelleen ihana vaikka katto vuotaakin ja hometta kasvaa nurkissa. Kolmanteen kvartaaliin mahtuu myös käynti eläinlääkärissä (Mocalla silmätulehdus), yhden paketin katoaminen matkalla Suomesta tänne (joka ilmestyikin ovelle 1,5kk matkanteon jälkeen, eli ei kadonnutkaan onneksi), vapaaehtoistyötä Wildlife Parkissa, talven taittuminen kevääksi ja suunnitelma Been laatimista.

Kukkiva puu keskellä talvea.

Heinä-elokuussa päässä alkoi jo vähän naksahdella tekemisen puutteesta. Pääsin kuitenkin kaksi kertaa viikossa naapurissa sijaitsevaan Wildlife Parkiin eli villieläinpuistoon vapaaehtoistelemaan. Hommaan kuuluu eläinten ruokkiminen, asuintilojen siivoaminen ja kaikenlaista muuta pientä puuhastelua, kuten tuoreitten puitten oksien hakeminen linnuille yms. Olen tutustunut mukavaan vanhaan brittipariskuuntaan ja nuoreen eläinlääkärin poikaan. Olen myös saanut paljon eläinterapiaa papukaijoilta, kenguruilta ja suosikiltani opossumi Scooterilta. Pääsin myös pitämään olkapäälläni mustaa isoa papukaijaa, pitämään käsissäni vauva pyythonia (käärme siis) ja orvoksi jäänyttä maailman suloisinta pientä otusta, opossumi vauvaa! Voi rääpäle sentään! Vapaaehtoistyö on mukavaa täytettä päivään ja rytmitystä viikkoon. Vuokraa sillä ei makseta, mutta palkaksi saa vapaitten ja onnellisten ankkojen munia, hyvän mielen ja mukavan rivin cv:hen.

Kaivoksella töissä.

Sain myös töitä mineraalihiekkakaivokselta. Työnkuva oli pestä hiekkaa, siivilöidä hiekkaa ja tehdä siivilöydylle hiekalle kemikaalikäsittely myrkyn avulla ja erottaa raskas mineraali muusta moskasta. Olin ainut nainen ja olin myös ainut, jolla oli labrakoulutus. Työn piti jatkua jouluun asti ja se oli työnvälitysfirman kautta. Kun kerroin agentilleni, että ranne on vähän kipeä (raavaitten miesten paksut ranteetkin kipeytyivät hiekanpesusta kuulemma), niin Jim otti minut pois töistä. Työsuhteeni siis päättyi viiden päivän jälkeen. Olin pettynyt, toivoton ja masentunut. Seuraavana päivänä lähdinkin sitten kaivokselle kahdeksan päivän keikalle. 

Loppujen lopuksi päätös ottaa minut pois hiekkapaikasta, oli oikea. Ranne oli TODELLA pahana ja on edelleen. Kaivoksella hommat käy myös käteen ja siellä se alunperin uudelleen menikin kipeäksi. Eli mitään täysipäiväistä kaivoslabratyötä en tällä kädellä voi edes harkita... Siinä meni siis yksi mahdollisuus.

Talvimyrsky lähestyy Bunburya.

Mitä tämä käsi sitten kestää? Jaa-a. Ehkä jotain kevyempää labrahommaa, jossa ei ole paljon pullojen pyörittelyä ja pipetoimista. Vähän kaventuu työmahdollisuudet tämän takia. Jotain kuitenkin pitäisi tehdä, jotta leivässä pysyy. Ilmoittauduinpa sitten jakamaan mainoksia. Tuntipalkaksi povattiin $15-20. Eräs maanantai tämän keikauksen tein ja Annu ystävällisesti lähti jakamaan mainokset kanssani ja hyvä että lähti, olisi muuten mennyt 4h... Mainosten hakemiseen meni n. 45-60min, lajitteluun ja rullaukseen 2,5h ja jakamiseen meiltä kahdelta 2h. Eli tuntipalkaksi tuli siis $7.20 eli n. 5€. Juuh. Taisi jäädä yhteen kertaan. Vähän turhan paljon työtä tuohon rahaan nähden. Mut onpahan taas jotain kerrottavaa kotona.

Vihdoin kevät!

Kulttuurishokki on alkanut pikkuhiljaa laimentua. Liekkö johtuisi siitäkin, ettei mitään suurempia vastustuksia ole nyt tullut, kun mammuttisähkölasku saatiin maksettua ja nettikin lopulta toimimaan, ainakin jotenkin. Modeemi on makkarissa ja se ei meinaa kantaa olohuoneeseen asti, joka on talon toisessa päässä. Mut ei se oo niin justiinsa tässä maassa.

Monta kuukautta olen ollut sitä mieltä, ettei tähän maahan voi pysyvästi jäädä ja harkitsin monta kertaa jo kotiinlähtöä aikaisemminkin. Pysyvän viisumin saanti ei tuntunut ollenkaan tärkeältä ja hyvin mielelläni palaisin takaisin Suomeen. Viime viikkoina kuitenkin on välillä ollut sellaisiakin päiviä, että on tuntunut jopa siltä, että ehkä tänne voisikin jäädä pidemmäksi aikaa ja se pysyvä viisumi olisi aika kiva olla takataskussa ihan vaikka vaan kaiken varalta, josko haluaisikin jäädä. Tai jos haluaisi joskus palata. Tämä heittelee vielä hyvin paljon ja suunnilleen joka toinen päivä olen sitä mieltä, että juu takaisin Suomeen vaan ja toisena päivänä mietiskelen, että ehkä ei sittenkään, kai. No aika näyttää. Pysyvää viisumia varten puuttuu vielä aika monta kuukautta full-time työtä ja eipä ole nyt näköpiirissä sitäkään, joten sittenhän sille ei mitään voi, jos työehto ei täyty. Ainakaan yrityksen puutteesta ei voi syyttää. Olisinki arviolta 300 hakemusta kirjoittanut, ellei ole jo sekin mennyt rikki.

Suunnitelma Beetä olemme mietiskelleet viime aikoina kovasti. Mehän haluttiin alunperin Brisbaneen eikä tänne WA:han. Koska on näyttänyt siltä, ettei se työehto täyty ja jäämme ilman pysyvää viisumia, olisi yksi vakavasti otettava vaihtoehto hakea WA:lta vapautusta ja voisimme silloin muuttaa pois tästä osavaltiosta. Meillä on vielä rapiat 2v viisumia jäljellä ja jos emme maahan voi/halua jäädä, en halua niitä kahta vuotta asua Bunburyssa vaan sitten mieluummin siellä, minne halusimmekin muuttaa. Tämä ratkaisu olisi tehtävä ihan lähikuukausina. Muutto rannikolta toiselle ei vain käy ihan käden käänteessä. Välimatkaa on lyhyimmän reitin mukaan ajettuna 4500km ja jos haluaa poiketa Sydneyssa tai Melbournessa, niin helposti tulee tonni lisää. 

Stirling Range

Muutto Brisbaneen tarkoittaisi viisumin suhteen hyvästejä. Toki aina on muitakin vaihtoehtoja maahan jäämiseen, jos se mieli sitten muutuisikin jäämisen kannalle. Olenkin miettinyt, että elääkö varman päälle ja vielä sitkeästi yrittää saada vaadittavat työt kasaan, vai elääkö sillä tunteella mikä on juuri nyt ja pohtia vaihtoehtoja myöhemmin, jos vielä jäädä halutaan. Pallottelen näitten välillä ja järki-ihmisenä haluaisin pedata varman päälle, mutta toistaalta, eihän sitä tiedä pystytäänkö olemaan edes sitä kahta vuotta täällä vai tuleeko lähtö aikaisemmin. Elämästä ei koskaan tiedä. Siltä kantilta ajateltuna, olisi vain rohkeasti pakattava kamat ja lähdettävä itää kohti.

Esperance

Olen myös jollain tavalla alkanut kiintyä tähän hassuun tuppukylään. Täällä on alkanut oppia liikkumaan, tietää missä mitäkin on, täällä on tuttuja ihmisiä ja paikkoihinkin on alkanut kiintyä. Kun lähdöstä on nyt puhuttu, olen ollut välillä haikeilla fiiliksillä, koska tiedän myös sen, etten ihan helpolla tänne takaisin tule edes käymään. Tämä on niin iso maa, että tästä riittää muitakin kolkkia tutkittavaksi. Jokatapauksessa ennen itään muuttoa haluan ehdottomasti käydä Esperancessa ja mahdollisesti myös Stirling Rangesilla ja Geraldtonissa/Kalbarrissa.

Kalbarri