Vuosipäivä

Australiassa eloa on nyt tasan vuosi täynnä. Kippis! Ekasta ja kuulemma pahimmasta vuodesta ulkosuomalaisena on siis selvitty jotakuinkin ehjin nahoin. Helppoa ei ole ollut ja täytyy myöntää, että asioitten hankaluus ja tunnevuoristoradan kovat kurvit tulivat hieman yllätyksenä. Noh ensimmäistä kertaahan tässä muutettiinkin ulkomaille, joten mistäs olisin voinut etukäteen tietää mitä odottaa. Ja jokainenhan kokee asiat eri tavoin, joten jollekin toiselle muutto maapallon vastakkaiselle puolelle sujuu varmasti helpommin ja kivuttomammin, kuin mitä se on allekirjoittaneelle ollut.

Vuoden aikana olen ollut ihan liian monessa eri työpaikassa, asunut kolmessa eri asunnossa, tutustunut monikansalliseen porukkaan, sairastanut kaksi flunssaa ja kokenut erittäin suuren skaalan erilaisia tunteita. Vuoden aikana olen myös oppinut itsestäni uusia asioita, joten jollain tavalla vuosi on ollut myös tutustumismatka itseeni. Moni opituista asioista on sellaisia, joista en itsessäni pidä ja olenkin niitä pysähtynyt mietiskelemään. Mutta ainakin asioitten tiedostamisen myötä asioille voi alkaa tekemään jotain. Yksi kerrallaan ja pikkuhiljaa.

Jos lähtisin nyt Suomeen. Kokonaan. Pysyvästi. Mitä jäisin kaipaamaan? Eukalyptuksen tuoksua iltaisin, aurinkoa, syvän sinistä taivasta, merta, milkywayta, hymyileviä ihmisiä, kohteliaisuutta, luonnon monimuotoisuutta, meren tuoksua, papukaijoja, rentoa elämäntyyliä ja ystäviä tietenkin.  Mutta en ole vielä tulossa. Ehkä jossain vaiheessa, mutta en ihan vielä. Viisumia on jäljellä vielä tasan kaksi vuotta ja itseasiassa kuultiin, että ehdot eivät olekaan niin tiukat mitä olemme luulleet. Toisinsanoen, meillä voisi hyvinkin olla tsäänssit saata pysyvä viisumi. Se tarkoittaisi vielä toista vuotta Bunburyssa, mutta kyllä se menisi. Tällä hetkellä ei oikein olisi edes energiaa lähteä muuttorumbaan, joten antaa Brisbanen odottaa. Siellähän se pysyy paikallaan :)

Viimeiseen kolmeen kuukauteen mahtuu jälleen uusi työ, kolme työhaastattelua (joista yksikään ei ole nykyiseen työhöni liittyvä), kaksi ystävää Suomesta kyläilemässä, joulu joka ei tuntunut joululta, lentolippujen osto Suomeen, omien tavaroitten saaminen Melbournesta (vihdoinkin) tänne, ratsastuskurssille ilmoittautuminen vanhalle tallilleni Espooseen (ihan parasta!!!) ja erään täkälaisen tutun yllättävä kuolema joulun alla...

Sain töitä samasta paikasta, jossa A on ollut koko ajan eli käytännössä työnkuvana on viettää aikaa kehitysvammaisten tai onnettomuudessa vammautuneitten ihmisten kanssa. Tällä hetkellä minulla ei ole kuin yksi vakioasiakas, mutta toivonmukaan saisin pari lisää. 6h töitä per viikko on vielä aika vähän rahaa... Tämän työn sain pitkälti siitä syystä, että A sattuu olemaan paikassa töissä ja hänestä kovasti siellä tykätään. Ajattelin etukäteen, ettei tämä olisi ollenkaan minun juttu, mutta olen kyllä nauttinutkin työnteosta. Työltähän se ei oikein edes tunnu. Toki minut taas tyrkättiin tilanteeseen, jossa en ennen ole ollut ja välillä on ollut haastavia tilanteita, kun 7v autistityttöä ei huvita ei sitten mikään. Keinot on vähäiset sellaisella, joka a) ei ole juurikaan viettänyt aikaa lasten kanssa, b) ei tiedä kehitysvammoista tuon taivaallista ja c) ei edes ole kovin ihmisläheistä tyyppiä ;) Että siinäpä hyvät lähtökohdat. No aikaansa kutakin ja mukavaa saada edes vähän palkkaa jostakin.

Olen kuitenkin mietiskellyt työmahdollisuuksiani tänne jäämisen suhteen. Kovin kauan en voi olla ns. tekemättä kunnon töitä, koska kyllähän se pitkällä tähtäimellä vaikuttaa eläkkeeseen, omaan sijoittumiseeni työmarkkinoilla tulevaisuudessa yms. En halua pudota kärryiltä ja ns. syrjäytyä työelämästä. Nämä ovat aika isoja juttuja, kun niitä oikein lähtee pohtimaan. Monilla täällä loksahtaa asiat paikalleen, saavat hyvän duunin joko omalta alalta tai joltain toiselta ja arki rullaa ja elämä sujuu. Sitten jollekin Virvelle Suomesta käy niin, ettei oman alan duunia löydy ja vamman vuoksi sitä ei edes voisi tehdä, eikä löydy mitään muutakaan järkevää kokopäiväistä työtä. Ja tottakai työ on yksi suurimmista asioista siihen, viihtyykö ja sopeutuuko uuteen maahan vai ei. Itselläni ei ole halua jäädä tänne maahan, jos en voi täältä saada ns. oikeita töitä ja oikeasti aseuttua ja alkaa elää normaalia elämää. Jos minun kohdalleni ei tipahda muuta, kuin jostain räävittyä silppuhommaa alalta, joka ei ollenkaan ole oma juttuni, niin eipä minulla siinä tapauksella paljon ole motivaatiota tänne jäädä. Mutta aika näyttää tässäkin tapauksessa miten käy. Asiat voivat loksahtaa paikalleen yksi kaunis päivä ja saan vain enää kaiholla miettiä aikaa, jolloin oli paljon vapaa-aikaa :)

Tuntuu hurjalta, että siitä on jo vuosi, kun lähdettiin. Aika on kulkenut siivillä ja on hiukan jopa pelottavaa miten nopeasti aika menee. Näkyy olevan niin, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin se aika vaan juoksee.