Viimeinen etappi.

Viimeinen lentopätkä olikin vähän raskaampi, vaikka se oli neljä tuntia lyhyempi kuin edellinen. Olin niin väsynyt, etten kerta kaikkiaan millään pysynyt hereillä. Annu sai tovin tökkiä minua hereille, kun ruoka tuli eteen ja toisella kertaa sammuin sillä välin, kun Annu lähti hakemaan juotavaa. Nukahtelin siis koko ajan, mutta silti lento tuntui pitkältä kuin mikä. Ei puhettakaan, että olisin yhtään elokuvaa jaksanut katsoa.

Saavuimme Perthiin vähän klo 22 jälkeen ja saimme leimat passiin. No nyt oltaisiin sitten maassa!! Wuhuu!!! Seuraavaksi piti mennä tarkistuttamaan maahantulokortti, joihinkin kohtiin kun oltiin vastattu ’yes’. Tänne tultaessa koneessa jaetaan pienet kortit, joissa kysellään miksi tulee maahan, missä osoitteessa majailee ja onko jotain tullattavia tavaroita mukana. Kortissa kysellään monista ruoka-aineista ja esim. onko käynyt farmilla tms paikassa viimeisen 30 päivän aikana.

Marssimme naisvirkailijan perässä tiskille (tämä on se paikka, jossa kuvataan Suomessakin pyörivää Australian rajalla – ohjelmaa.) Eli olimme varautuneet leväyttämään tiskille kaikki n. 70kg tavaraa ja heittämään laukut läpivalaisuun. Naisvirkailija kyseli mitä puuesineitä ja eläintuotteita meillä on ja kun selitimme kissojen tavaroista, puhe kääntyikin näppärästi kissoihin. Nainen sattui olemaan myös kissaihminen ja aloimme kertoa hänelle meidän kattimuksista. Tästä johtuen hän joko unohti tai muuten vain luotti meihin ja ei halunnut avata laukkujamme eikä edes läpivalaista niitä!! Unohti minultakin kysyä siitä, että millä farmilla (hevostallilla) olen käynyt. No menipä kivuttomasti :)

Lähdimme terminaalista pihalle ja teki mieli hihkaista, että We are in AUSTRALIAAAA!!! Mutta hillitsin itseni vaivoin ;)

Otimme taksin hostellille ja saimme aika tylyä palvelua. Kuski oli ulkomaalainen ja jotenkin tökerö. Taksi keskustaan maksoi 38$ ja on mielestäni kohtuuhinta, koska shuttle bussista olisimme yhteensä maksaneet 36$ ja ei oltaisi edes päästy hostellin ovelle. Eli suosittelen taksia, mikäli maksajia on enemmän kuin yksi.

Hostellissa kävimme pikaisessa suihkussa ja kaaduimme sänkyyn. Unta ei paljon tarvinnut odotella, oltiinhan me jo matkustettu n. 36 tuntia.

Terveisiä Pertistä!

Joen rannassa.

Ensimmäisenä päivänä Perthissä heräsimme n. 10 aikaan aamulla. Katsoimme ikkunasta ulos ja mikäs siellä möllöttikään :) Aurinko ja täysin pilvetön, sininen taivas! Kelpaa. Lähdimme etsimään ensimmäiseksi ruokakaupan ja kävimme sieltä aamupalaa ja aurinkorasvaa. Näitten kera menimme läheiseen puistoon syömään ja suojautumaan paahteelta. Masut täynnä suuntasimme takaisin kauppaan ja ostimme evästä viikonlopuksi. Kassatäti jutusteli ja toivotteli hyvää viikonloppua. Eikä kassalla muuten näyttänyt olevan yhtään niin hektinen työ, kuin Prisman kassoilla. Ausseja ei vissiin haittaa yhtään, että asiat eivät tapahdu tällä punaisella sekunnilla. Tärkeämpää on haastella mukavia :)

Kaupungilla voi vilvoitella tällä tavalla, jos kuumuus polttelee liikaa.

Kaupasta päästyämme lähdimme keskustaan. Ilma oli lämmin ja hiukan tuulinen eli ei missään nimessä tukala. Varsin mainio keli siis. Koska vaatevarastomme kutistui muutossa painorajojen takia, kävimme parissa vaatekaupassa mm. Quicksilverissä. Se on Aussimerkki ja sieltä löytyikin mukaan muutama vaatekappale ja flipflopit. Täällä kaikki kävelee noissa läpsykkäissä, mutta minulta luonnistuu vain lyhyet matkat. Ehkä se on vain harjoituksen puutetta.

Puistossa.

Toisena päivänä lähdimme ensitöiksemme etsimään minulle farkkushortseja. Eihän mulla ollut mukana oikein mitään lyhyttä asiallista vaatetta. Shoppailun jälkeen suuntasimme matkamme ennestään meille tuttuun puistoon lähelle jokea. Siellä huomasimme iloksemme, että puistossa on ilmainen wi-fi! No eikun vaan dataamaan ja kirjoittelemaan kuulumisia facebookkiin :) Oli ihanaa vain istuskella ja seurata menoa. Kyseisenä päivänä oli Australia Day, eli liikkeellä oli paljon ihmisiä.

Liikkeellä oli myös paljon aboriginaaleja. Ikävä kyllä, heidän käytöksensä oli tökeröä ja epäkunnioittavaa muita kohtaan. He ovat olleet täällä ensin ja tämä on niin sanotusti heidän maa. He saavat valtiolta tukea jne ja heitä tulisi kunnioittaa. Ainoat ihmiset (keskellä päivää), jotka olivat kännissä, olivat nämä a-ihmiset, joiksi heitä aloimme kutsua. Ei täällä oikein voi sanoa abo tms, koska kaikki ymmärtävät mistä silloin puhumme. A-ihmiset huutelivat toisilleen rumalla äänellä ja käyttäytyivät mielestämme asiattomasti. Tosin nämä olivat vain ne n.20 ihmistä, jotka näin käyttäytyivät, eli se ei ole koko kansa. Mutta ymmärtääkseni aboilla on paljon alkoholiongelmaa, joten lienee yleisempääkin tuo ryypiskely heidän keskuudessaan.

Auringon laskemista odottamassa.

Illalla menimme joen varteen istuskelemaan ja katselemaan menoa. Joukko oli värikästä ja kietoutuneet aussilippuihin ja muuhun asiaankuuluvaan rekvisiittaan. Överimmät vedot olivat aussilipun väriset bling bling-minimekot naisilla. Huh! Menoa oli hauska seurata ja välillä taivaalla oli lentonäytöksiä ja kävipä muutama hävittäjäkin pyörähtämässä taivaalla. Jotkut lentokoneet kuljettivat isoja mainoksia ja yhdellä oli perässään pitkä lippu jossa luki ”Australia day – keep it safe and clean.”

Kun tarkkailimme ihmisiä, huomasimme, että piknik-koreista ei pomsahtanut sixbäkkiä kaljaa tai muutakaan alkoholia. Näimme pari nuorta poikaporukkaa, jotka olivat selvästi jotain nautiskelleet, mutta suurinosa oli selvin päin. Myöskään tupakanpolttajia ei juuri näkynyt. Minkäänlaista örvellystä ei havaittu ja tunnelma oli iloinen, mutta rauhallinen. Järjestystä valvoivat poliisit ja osa niistä oli hevosen selässä. Nämä olivatkin ensimmäiset aussihepat, jotka näin, mutta eivät suinkaan viimeiset! Täällä niitä heppoja kun on enemmänkin.

Odottelimme illan ilotulituksia, kuten kaikki muutkin. Lopulta aurinko laski ja joelta pöllähti muutama vene, jotka näyttivät olevan tulessa! Ja sitten se alkoi! En ole ikinä nähnyt noin hienoa ja massiivista ilotulitusta. Oli sydämen muotoisia, nalleja, lintuja ja vaikka mitä. Ilotulitus kesti 30 minuuttia (!!!), jonka jälkeen koko lössi lähti yhtä aikaa valumaan kohti keskustaa. Me menimme massan mukana suoraan hostellille, kun muut jäivät ilmeisesti vielä kaupunkiin.

HAPPY AUSTRALIA DAY!!

Pitkä matka takana ja pitkä matka edessä

Hong Kongista hyvää huomenta! Lähdimme Suomesta liikkeelle klo 6 keskiviikkona, joten tähän mennessä olemme matkustaneet 25h. Kauas on pitkä matka - tosiaankin. Lensimme ensin Milanoon ja se pätkähän on yksi hujaus, vain kolme tuntia. Milanosta jatkoimme tänne Honkkareihin ja siinä koneessa saimme körötellä vajaat 12h. Eikä tunnu missään :D Nukuin koneessa ehkä pari tuntia ja sen jälkeen en enää saanut unenpäästä kiinni. Nyt meillä on kahdeksan tunnin paussi ennen viimeistä etappia. Matkakaveri sammui, mutta minulla on edelleen silmät pyöreänä. Mitä nyt vähän meinaa huimata tämä valvominen. Viimeinen lento on muistaakseni 7h 40min tai sinnepäin. Matkustus on siis tähän asti sujunut kivuttomasti (tai no on mulla vähän niskat jumissa). 
 
Milanossa laukkukaupan ikkunasta pilkisteli kissoja ja minähän uteliaana marssin sisälle. Ja niinhän siinä kävi, että nyt mulla on aito italialainen laukku! Ja ei tule samanlaista ihan heti vastaan, noita kun myydään vaan Italiassa :) Loput euron kolikkoni lahjoitin Milanon kentällä olleisiin WWF:n keräyslipastoihin.

Kun saavuimme Hong Kongiin oltiin meitä koneen ulkopuolella vastassa kyltin kanssa. Voi kääk, mitä nyt?! Kuulemma Perthissä halusivat meidän passitiedot. Miten niillä ei sitten niitä ollut vai halusivatko double-check? No kävimme tiskillä vilauttamassa passejamme ja jouduimme taas turvatarkastukseen. Ilmeisesti kuitenkin saamme astua Australiaan vaikka hetken jo lahkeet tutisivat, että meinaako ne käännyttää meidät heti alkuunsa :D

Saavumme Perthiin paikallista aikaa klo 22.35 eli Suomessa on silloin torstai klo 16.35. Siellä on vielä edessä turvatarkastus, laukkujen tutkiminen ja tenttaukset. Onpa kiva leväyttää se 56kg tavaraa (plus käsimatkatavarat n.20-25kg) niitten tiskille :D

Nyt olemme hengailleet, surffailleet ja syöneet ja tällä hetkellä tönötämme portilla numero 1. Tunnin päästä alkaa boarding ja sitten olemmekin jo pian määränpäässä :)

Here we come again, Australia!

Ei mennyt ihan putkeen...

Kissojen oli määrä lähteä lennolle maanantaina 21.1. Olimme sopineet naapurin kanssa kentälle lähdöstä kymmenen jälkeen. Hääräsimme lentobokseja kuntoon ja tarkistimme vielä sadannen kerran, että kaikki paperit on varmasti mukana. Klo 8.15 soi puhelin. "Täältä Travel Cargosta huomenta. Kissojen lento tältä päivältä on peruttu." MITÄH?! Uutinen veti ihan turraksi. Meidän pitäisi itse lähteä keskiviikkona, meillä ei kohta ole enää asuntoa, mitä me nyt tehdään, kuka kissat hoitaa, milloin ne pääsee matkaan?? Arviolta viikon-puolentoista päästä. Ei ole totta...

Syy perumiseen on se, että lento olisi mennyt Amsterdamin kautta ja siellä kissoilla olisi ollut yöpyminen. Näin tämä kuljetusfirma on jo yli vuoden toiminut. Ongelma oli se, että nyt oli selvinnyt (perjantai-iltana) Amsterdamin toimintatapa. Kissojen yöpymispaikka on kansainvälisen alueen ulkopuolella ja Australian maahantuontisäädöksien mukaan eläinten poisvienti kansainväliseltä alueelta on kielletty, vaikka Suomi ja Hollanti kuuluvatkin samaan riskikategoriaan. Riskiä ei voitu ottaa, koska pahimmassa tapauksessa kissat olisivat tulleet bumerangina takaisin. Että näin. Ihan älytöntä, jos järjellä asiaa miettii, mutta minkäs teet. Säännöt on säännöt ja Australiassa ne ovat harvinaisen tiukat.

Jäimme odottelemaan tietoja uusista lennoista ja tällä välin soitin kuluttaja-asiamiehelle, kuinka extrakulujen kanssa menetellään. Nythän kissat joudutaa käyttämään uudelleen eläinlääkärillä madotuksessa ja punkkihäädössä (en tykkää yhtään, että joutuvat ottamaan lisää myrkkyjä TURHAAN), koska lääkitys pitää tehdä neljän päivän sisällä ennen lähtöä. Lääkkeistä, eläinlääkärin palkkiosta jne tulee meille ylimääräisiä kuluja ja sain kuljetusfirmalta lupauksen, että kaikki kulut korvataan kuittia vastaan ja aion lähettää sinne jokaisesta ruokapurkistakin kuitit, mitä kissat hoitopaikassa syövät.

Laitoin ystävälleni viestiä, voisiko hän huolehtia kissoista lähtöön asti. Voin häneen luottaa 100% sekä kissojen hoidossa, että kaikessa siinä paperisodassa, mitä lähtö vaatii (kaikki paperithan pitää täyttää nyt uudelleen...). Nämä hoituvat nyt saksalaisella tarkkuudella :)

Kävimme selvittämässä D:lle kuviot ja he hakivat kissat tiistaina. Koko maanantain odotimme uusia lentoja ja alustava varaus saatiin heti samana iltana. Lopullinen varmastus oli tullut tänään sähköpostiini, eli kissat lähtevät matkaan 28.1. Onneksi myös karanteenipaikan siirto viikolla eteenpäin onnistui. Lento on nyt Frankfurtin kautta ja hinta pompsahti todella paljon. Firma ottaa pahasti takkiinsa tästä keissistä, mutta eipä se meitä purista. Pääasia, että kaikki kuitenkin järjestyi yllättävän kivuttomasti. Kiitos siitä kuuluu ihanille ihmisille, jotka ovat valmiita auttamaan hädän hetkellä. Entinen naapurimme käyttää kissoja perjantaina eläinlääkärillä ja sitten vain jännitetään! 

Naapurille tsemppiä ja kiitos myös henkisestä tuesta :)

Odotettavissa auringonpaistetta.

Kohta taas auringonsäteet häikäisee silmiä. 

Pelkkää lattiaa jäljellä.

Meidän kirppisblogi on ollut menestys. Saimme vihdoinkin ne loput isommat tavarat eteenpäin ja jäljellä ei oikeastaan ole muuta kuin pikkusälää, vaatteita ja kirjoja. Kämppä alkaa olla siis tyhjähkö. Sängyn virkaa toimittaa ystäviltä lainaan saatu ilmapatja ja sohvana on patja ja tyynyjä. Kyllähän tämä elo näinkin sujuu hetken aikaa :) Ihminen tulee yllättävän vähällä toimeen. Tarkoitus olisikin Australiassa ajan kanssa ja harkiten hankkia uusia kalusteita ja tarvikkeita. Mitään turhaa emme ympärillemme halua.

Mango meidän uudella "sohvalla".

Kauas pois.

Vietin reilut kaksi viikkoa Pohjois-Karjalassa kotiseudullani. Lentelin tänään takaisin Espooseen likaisten lumipenkkojen keskelle. 

Loma meni mukavasti vaan ollessa ilman sen suurempaa. Oli mukava olla kotona ja viettää aikaa perheen kanssa. Tänään aamulla oli hyvästien vuoro. Ei ollut helppoa sanoa hei hei äidille ja isälle ja kodille. Koneeseen kävellessäni vedin pakkasilmaa keuhkoihin ja koneessa istuin silmät punaisina jättäen hyvästejä.

Olin aavistellut jo etukäteen, että vaikeinta muutossa on jättää perhe tänne ja ne tärkeät, rakkaat paikat. Tänään on ollut jopa mielessä, että onko tässä sittenkään mitään järkeä. Mutta hyvästit ja ikävä kuuluvat osana tähän prosessiin ja ne tunteet vaan on käytävä läpi.

Monen vuoden tauon jälkeen näin kotipihallamme tällaisen. Kuva Googlesta.

Ilman satulaa, ilman suitsia.

Pääsin ennen joulua käymään Apple Tree Ranchella ratsastamassa, eli samalla tilalla, jossa kävin opiskelemassa natural horsemanshippiä. Kati pyysi meidät ensin mökkeröön sisälle ja kyseli onko joku tietty heppa ollut mielessä. No mulla tietenkin oli Jodie :) Lähdettiin siitä aika pian kentälle ja Kati kävi yhden hevosen kerrallaan meille. Meitä oli siis paikalla kolme ja aluksi vain oltiin hevosten kanssa ja tehtiin taas tuttavuutta. Sanoin, että näinköhän Jodie enää minua muistaisi, mutta Kati sanoi, että hämmästyisit miten hyvä muista näillä on. 

Meillä lähtikin heti synkkaamaan Jodien kanssa ja connection löytyi samantien. Kati sanoi myöhemmin, että joillan hevosilla ja ihmisillä vaan mätsää heti ja ilmeisesti meillä mätsäsi. Nyt oli vielä helpompi tehdä Jodien kanssa maastakäsittelyharjoituksia kuin viimeksi, ja se oli todella läsnä. Seurasi jokaista liikettäni ja kulki perässä kuin koira :)

Kati kysyi jossain vaiheessa, haluaisinko nousta selkään ja olin ollut jo pidemmän aikaa valmis. Kati talutti Jodien korokkeen viereen ja ilman, että hän piti hevosta mitenkään kiinni, liu'uin selkään. Tässä vaiheessa hevonen olisi saanut lähteä pois, jos olisi halunnut. Hevosella ei siis ollut satulaa ja suitsien tilalla oli naruriimu ja köysi, joka oli solmittu riimuun. Köyttä pidettiin koko ajan löysällä ja kädet samalla etäisyydellä toisistaan, kuin mitä hevosen leveys.

Kuva Apple Tree Ranchen sivuilta.

Aluksi Kati käveli vierellä ja neuvoi miten hevosta ohjaan. Ensinnäkin liikkeellelähtö: ensin vain ajatellaan liikkeellelähtöä. Yleensä hevonen jo tässä vaiheessa liikkuu, koska ihminen vaistomaisesti kallistuu eteenpäin, kun ajattelee liikkeellelähtöä. Jos hevonen ei liiku, seuraavaksi vierään kädet eteen, jolloin painopiste siirtyy eteenpäin. Jos tämäkään ei toimi, maiskautetaan kerran. Ja jos vieläkin hevonen seisoo paikallaan, kosketetaan pohkeilla. Ja totesin itse, että hyvin pieni hipaisu pohkeilla riitti. Herkkä heppa!

Kääntyminen tapahtui katseen kääntämisellä. Jos tämä ei saanut heppaa kääntymään, voi kääntyvään suuntaan näyttää kädellä eli viedään kättä sivulle, mutta ei vedetä köydestä. Jos tarvitsee lisäapua, niin ulkopohkeella voi vähän avittaa, mutta sisäpohje pidetään irti hevosesta, että hevosella on tilaa kääntyä.

Pysähtyminen ideaalitilanteessa tapahtuu painoavuilla. Tätä on vaikeampi selittää, mutta  vedetään napaa sisään ja vähän kuin istutaan takataskujen päälle. Jos heppa ei tästä pysähtynyt, seuraava askel oli sanoa "wouuu" ja kolmas aste oli vetää hieman köydestä.

Aluksi selässä tuntui vähän holtittomalta olla ja jännitin. Kun on tottunut, että käsissä on ohjat ja kontrolli hevoseen, niin nyt tuntui, että sitä ei niin paljon ollut. Pikkuhiljaa aloin kuitenkin rentoutua ja luottaa hevoseen ja siihen, että se ei tee mitään tyhmää ja odottamatonta. Jossain vaiheessa Kati kysyi haluanko kokeilla peruuttamista. Sekin tehtiin ihan eri tavalla, kuin perinteisessä kouluratsastuksessa. Siirsin jalkoja hieman eteen ja pumppasin hevosen lapoja Katin sanoin, al dente -jaloilla. Avuksi voi nostaa käsiä hieman ylöspäin. Tämä on samalla kokoavaa ja Jodie olikin ensin mietteliäs, että haluanko peruuttaa vai koota. Se otti muutaman varovaisen askeleen taaksepäin ja kiitin rapsutuksilla. Harjoittelimme tätä ja parin yrityksen jälkeen se peruutti oikein luottavaisesti ja tyytyväisenä pää alhaalla.

Kysyin Katilta saisinko ravata ja sain luvan. Raviin siirrytään ajattelemalla ravia ja jos se ei toimi, viedään kädet taas eteen. Kolmas aste oli maiskauttaa kaksi kertaa ja se viimeinen porras oli antaa hieman pohjetta. Jodie ravasi maiskautuksesta ja myöhemmin käsien eteenviemisestä. Ravasin ensin pieniä pätkin ja testasin saanko hevosen myös pysähtymään. Liikkeellehän sen aina saa, mutta pysähtyminen on myös hyvä hallita ;) Jodien ravi oli äärimmäisen pehmeää ja miellyttävää! Siellä oli todella helppo olla ja kertaakaan ei tullut olo, että tippuisin. Tällä kertaa ei kovempaa menty. Tällä tilalla asiat etenevät hitaasti ja jos olisin jäämässä Suomeen, varmaankin haluaisin käydä ratsastelemassa säännöllisemmin, ehkä kerran kuussa ja katsoa miten asiat etenee.

Kävimme vielä jälkipuinnit glögit lämmikkeinä ja sanoin, että olisi hienoa jos voisi luoda hevoseen sellaisen luottamussuhteen, että voisi vedellä pellolla kiitolaukkaa ilman satulaa ja suitsia. Näitä tällaisia videoita kun olen ihaillen katsellut netistä. Kati sanoi, että mulla ja Jodiella ei varmaan menisi pitkäänkään luoda hyvä suhde. Meillä kun natsasi niin hyvin yksiin :)

Vaikka sormet paleltuivatkin, niin tästä käynnistä jäi ihana ja rauhallinen fiilis. Toivottavasti löytäisin jotain vastaavaa sitten sieltä Downunder. Perinteisen kouluratsastuksen lisäksi minua vetoaa tämä tällainen pehmeä ja luonnollinen hevosen kanssa oleminen ja tekeminen.

LOMA!

Kauan ja hartaasti odotettu loma koitti viimein. Olen ollut ihan älyttömän väsynyt ja päässä on miljoona hoidettavaa asiaa, joten loma tulee enemmän kuin tarpeeseen. Huomenna lennän kotiinkotiin Itä-Suomeen ja vietän siellä reilut kaksi viikkoa. Sen jälkeen onkin enää viikko töitä!

Rauhallista joulua kaikille!

Ensimmäinen koti Australiassa.

Meillä kävi aika hyvä flaksi. Facebookin ryhmän kautta tiesin, että Bunburyssa asustelee yksi suomalainen nainen. Laitoin hänelle viestiä, josko olisi vinkkiä minne kannattaisi aluksi majoittua, ennen kuin löydetään oma asunto (vuokra). No tämä ihminen ystävällisesti vinkkasi eräälle ystävälleen ja nyt meillä on huone varattuna kommuunitalosta. Se on omakotitalo RANNALLA. Vain tien ylitys, niin biitsi on siinä. Aika hienoa ;) Vuokra on todella kohtuullinen ja oltaisiin kämäisestä motellista maksettu kolme kertaa enemmän. Näin ne asiat vaan lutviutuu.

Lento on 23.1. klo 8.05 Milanon ja Hong Kongin kautta. Kissat lähtevät matkaan kaksi päivää ennen meitä. Ensimmäiset neljä yötä ollaan Perthissä fiilistelemässä neljän vuoden takaista reissuamme. Eletään varmaan ne ensimmäset päivät mangoilla! 28.1. suuntaamme Bunburyyn ja alamme tutustua uuteen kotikaupunkiimme.

Olemme jo nyt katselleet ja kyselleet asuntoa, mutta saattaa olla, että asunnonsaaminen järjestyy helpommin sitten perillä. Kuvista ei kuitenkaan saa realistista kuvaa.

Selasin viikonloppuna erästä työpaikkasivustoa ja huvikseen sunnuntaina laitoin CV:ni ja pienen kertomuksen itsestäni erääseen paikkaan. Kyseessä on 36:n hevosen talli 15min Bunburysta etelään. Ajattelin, ettei sieltä mitään kuulu, mutta kas! Tänä aamuna oli odottamassa maili, jossa kerrottiin paikasta enemmän ja kysyttiin, koskas voisin mennä heitä tapaamaan! Uskomatonta!

Meidän ensimmäinen koti on suunnilleen tuossa B:n kohdalla. Mitäs pidätte sijainnista? ;)

Natural horsemaship

Olin viikko sitten viikonloppuna yhden päivän kurssilla Siuntiossa Apple Tree Ranchella. Kahvikupposen ja pullan äärellä kävimme ensin teoriaa hevosen laumakäyttäymisestä ja hevosen oppimisesta. Aihe kuullosti mielenkiintoiselta ja omistaja/kurssinpitäjä Kati tiesi mistä puhui ja korvat tötteröillä kuuntelimme hänen kertomuksiaan.

Tilalla asustelee viisi appaloosa hevosta, joista yksi on 5kk ikäinen varsa ja vanhin rouva on 26-vuotias. Lisäksi tilalle on vähän vahingossa tulleet myös suomenhevonen sekä poni. Hevoset asustelevat pihatossa, eli niillä on vapaa pääsy sisälle ja ulos ja aina heinää tarjolla. Hevosten kanssa sulassa sovussa elelee myös neljä lammasta, joista yksi oli nimeltään Marilyn :) Tilalla on myös kanoja. Toiset olivat ihan tavallisia kanoja, joita olemme eniten tottuneet näkemään ja toiset olivat ruskeansävyisiä ja niillä oli höyhenet kintuissakin. Jöötä piti komea kukko. Myös pari koiraa viiletti jaloissa ja teoriatunnilla seuranamme oli maailman hellyydenkipein kissa.

Teorian jälkeen siirryimme ulos. Kipusimme kentän laidalle katsomoon, joka oli vähän ratsastuskenttää korkeammalla. Kati avasi pihattotarhan veräjän ja ensin paikalle saapui mustanruunikko johtajatamma ja pian perästä tulivat poni sekä voikko tamma (voikko on väri, sellainen vaaleankeltainen). Ensin hepat vähän nuuskuttelivat ja piehtaroivat ja sitten alkoi ralli. Porukka pisti menemään sata lasissa ja hyppivät välillä takajaloilleen ja välillä vetivät pukkilaukkaa. Tamma ja varsa liittyivät myös seuraan, mutta vanhus ja suokki pysyttelivät tarhassa. Ei nyt tänään hotsittanut :)

Pikkuhiljaa heposet rauhoittuivat ja alkoivat katselemaan meitä. Poni ja varsa tulivat lähelle, mutta muut pysyttelivät kauempana. Tarkoitus oli antaa hevosten valita itselleen pari. Voikko, eli se vaalea tamma, Jody nimeltään on vähän ujompi porukassa. Se katseli meitä jonkin aikaa muutaman metrin päästä ja sen jälkeen lähti tulemaan katsomoa kohti. Se tuli suoraan minun luokseni, nuuhkaisi ja lähti pois. Se selvästikin valitsi minut :)

Naruriimu. Kuva Google.

Aloittelimme parivalinnan niin, että yksi kerrassaan meni lauman sekaan Kati mukanaan ja jos joku heppa tuli luo ja kosketti, sai sitä rapsutella takaisin. Itse en päässyt lauman sekaan, koska Jody päätti, että nyt voitaisiin jo ryhtyä hommiin. Se otti katsomosta nipun naruriimuja (tuolla tilalla ei käytetä normaaliriimuja) ja pudotti ne maahan. Vähän aikaa Jody mutusteli riimuja ja sen jälkeen nosti pari takaisin ylös korokkeelle. Se alkoi leikkimään vihreän riimun kanssa ja Kati tuli paikalle ja sanoi, että Jody haluaakin näköjään jo töihin ja valitsipa se juuri sen oman riimunsa vieläpä. Riimu laitettiin hevoselle päähän ja naru jatkoksi. Kati kysyi, haluisinko minä tulla Jodyn luo. No eipä tarvinnut kahta kertaa pyytää :) Ensin seisoskelin hevosen vierellä ja annoin sen vaan tutustua itseeni. Se haisteli minua kasvoista ja sen jälkeen halasi. Joo kyllä, sitä se tuntui tekevän :D Päällään siis likisti minua. Kati pyysi minua lähteä kävelemään Jodyn kanssa. Lähdin, mutta hevonenpa ei seurannutkaan. Rapsuttelin sitä ja kokeilin uudelleen. Ei vieläkään. Taas rapsuttelua ja lisää tutustumista, mutta ei Jody vieläkään halunnut kävellä minun kanssa. Seuraavaksi maiskautin. Ei liikettä. Kolmas kohta oli, että kiristin narua ja vain odotin. Odotin... Hetken päästä hevonen alkoi kallistumaan jo eteenpäin ja sieltä se lähti viimein tulemaan ja löysäsin narun heti palkkioksi.

Tutustumisen jälkeen oli lounastauko tilan omassa kahvilassa, vanhassa isossa navetassa vajaan kilometrin päässä. Meitä odotti takkatuli, kuuma tomaattikeitto, kahvit ja kakut. Lounaalla kävimme läpi, onko kaikilla nyt selvillä minkä hepan kanssa tekee töitä.

Tallustelimme takaisin tilalle ja aloittelimme hevosten kanssa tekemisen ja pari kolme kerrallaan oli yhtä aikaa kentällä. Siellä oli tolppia, puomeja yms maassa, joissa sai pujotella jos tahtoi. Pakko ei ollut tehdä mitään, jos siltä tuntui. Minä keskityin Jodyn kanssa ympyrällä olemiseen. Eli seisoin hevosen vatsan kohdalla varpaat siihen päin. Näytin kädellä liikkeen suunnan. Jos mitään ei tapahtunut maiskautus ja jos ei vieläkään mitään, niin sitten narun toiselle päällä heilautetaan peppua kohti. Ja hevonen kävelee minun ympärillä. Kun astuu hevosen etujalkojan kohdalla, hevonen pysähtyy. Kun ottaa pari askelta taaksepäin, tulee hevonen luo. Tätä olisi mahdollista tehdä ravissa ja laukassakin, mutta tällä kertaa menimme ihan vain käyntiä.

Lopuksi olin rauhallisessa nurkassa Jodyn kanssa tekemässä noita ympyröitä. Sitten hevonen vain pysähtyi ja jäin odottamaan. Herken aikaa se mietiskeli ja tuli sen jälkeen suoraan luokseni, nuuhki kasvoja ja minä rapsutin sitä leuasta. Jodyn alahuuli alkoi lerppumaan ja silmät alkoivat lupsahdella. Sillä selvästikin oli hyvä olla kanssani. Luulen, että se olisi saattanut vaikka nukahtaa, jos aikaa olisi ollut enemmän. Tämä hetki oli mielestäni paras. Tuntui siltä, ettei ollut mitään muuta kuin minä ja hevonen.

Lopuksi vielä menimme sisälle (jossa oli hellyydenkipeä kissa jo odottamassa) ja purimme päivää yhdessä. Kati antoi jokaiselle palautetta. Minulle hän sanoi, että minulla oli hirveän hyvä yhteys hevoseen. Jody kuulemma oli koko ajan täysin kontaktissa kanssa ja tarkkaili minua. Vaikka se välillä katsoi mitä katsomossa tapahtuu, se oli silti hyvin kiinnostunut minusta. Minä taas olin kuulemma läsnä erittäin hyvin (siltä se tuntuikin, koska unohdin ihan kaiken muun ja ympärillä olevan) ja käsittelin hevosta pehmeästi ja kauniisti.

Päivä oli kerrassaan ihana ja antoi todella paljon. Ihanan rauhallista ja päämäärätöntä tekemistä. Ratsastustunneilla tehdään koko ajan ja opettaja vaatii ja suoritetaan yms, niin tämä oli totaalinen vastakohta sille. Sai vain olla hevosen kanssa ja tutustua siihen maastakäsin. Opin natural horsemanshipistä ja hevosen kielestä, sekä opin myös itsestäni jotain :)

Päivästä innostuneina varasimme joulukuulle ratsastustunnin. Tämä ei ole mikään perinteinen tunti, vaan hevosella ei ole satulaa, eikä suitsia. Sillä on päässä naruriimi ja riimusta käsiin tulee köysi. Jos tuolla kävisi enemmän ratsastelemassa, niin seuraava vaihe olisi, että riimu otetaan pois ja hevosen kaulalla on naru jolla ohjataan. Kun se sujuu, voidaan laittaa satula ja suitset, jos tahtoo. Harva kuulemma tahtoo, ehkä yhtään ihmettele! Kati voisi kuulemma erään hevosensa kanssa mennä Elielin aukiolle pelkän tuollaisen kaulassa olevan narun kanssa ja hevosella ei olisi mitään hätää. Siinäpä vähän mietittävää :)

Tässä video, jossa nainen hyppää ilman satulaa pelkkä naru hevosen kaulassa. Ja tuo hevonen on muuten sellainen voikko väriltään :)

Laitan tähän vielä videon Aussi cowboysta Clinton Andersonista ja hänen hevosestaan Mindystä. Siinä on todella kaunista hevosen kanssa työskentelyä. Video on aika pitkä mutta suosittelen katsomaan ainakin 4min kohtaan :) Harmi, että tuo ukkeli on tainnut lähteä Australiasta rapakon taakse :) Olisin muuten hakenut hänelle töihin :D

Lähtölaskenta.

Nyt voi jo oikeasti laskea päiviä. Liput on ostettu ja lähtö koittaa päivälleen kahden kuukauden päästä 23.1.2013 klo 8.05.

Kallis, kalliimpi, kallein

Toisilta nimiltään Mocca, Mango ja Coral. Ei ole helppoa eikä varsinkaan halpaa viedä kolmea kissaa toiselle puolelle maapalloa. Homma vaatii paperisotaa, sumplimista ja paksua kukkaroa. Tietenkin joku kysyisi, että onko järkeä. Eikö olisi helpompi antaa kissat uusiin koteihin ja hommata Australiasta uudet lemmikit? No tämähän ei ole käynyt edes mielessä. Nämä kolme marakattia ovat meille äärettömän rakkaita ja en voisi kuvitellakaan, että niistä luopuisin. Kyllähän se rahallisesti kirpaisee, mutta tuskin vuoden päästä - tai sitten kun visalasku on maksettu - enää asiaa mietin ja päätäni sillä vaivaan.

Yritin ensin löytää rahtifirmaa (Australiaan eläimet menevät aina rahtina), joka toimittaisi kissat täältä sinne. Finnair kuskaa vain omiin kohteisiinsa ja kaikki muutkin rahtifirmat joilta kysyin (ja kysyin monelta), eivät tee yhteistyötä toistensa kanssa. Jotenkin homman pystyy itsekin sumplimaan, mutta aikani kun olin vähiä hiuksiani repinyt, päädyttiin siihen, että maksetaan hiukan (paljon) ektraa ja otetaan asiaan vihkiytynyt firma hoitamaan kissat perille. Ainakin saamme nukkua yömme kunnolla ja voimme luottaa siihen, että ammattilaiset osaavat setviä kaikki paperit kuntoon, ratkaista matkalla tulevat mahdolliset ongelmat (esim. myöhästyminen jatkolennolta) jne. 

Nyt on siis firma valittu, lentoboksit tutkittu ja päädytty Clipper 3 malliin (yksi on jo ostettu, vielä pitäisi kaksi jostain löytää) ja pari viikkoa sitten haimme lupaa viedä kissat Australian maankamaralle. Tämäkään ei ollut ihan läpihuutojuttu. Kissoille annettiin kesäkuun puolessa välissä rabies-rokotteet ja pari kuukautta myöhemmin niistä otettiin verikokeet, joista tutkittiin onko veressä riittävästi rabies vasta-aineita. Tulosta odottelimme Eviralta kolmisen viikkoa ja jokaisella vasta-aineet olivat riittävällä tasolla. Seuraava vaihe olikin sitten tuo vientilupa. Siihen skannasin kissojen passit, rekisterikirjat, rokotekortit, nämä Eviran lappuset ja vieläpä piti olla jokaisesta kissasta paperi, jossa on australialainen puh.num. ja osoite. Tämä sitä varten, että on joku johon ottaa yhteyttä, mikäli katti kaipaa eläinlääkärin apua karanteeniaikana. Noh koska meillä ei ole ylläolevia tietoja, pyysimme saada raapustaa papereihin erään Aussi-ystävämme yhteystiedot. Nämä kaikki lippuset latasimme nettihakemukseen ja pistimme matkaan muutaman sadan dollarin saattelemana.

Eilen aamulla sähköpostissani oli lopulta AQIS:lta viesti ja sitä avatessa toki oletin, että homma oli paketissa. Mitä vielä. Eviran lappu + passissa oleva eläinlääkärin merkintä vasta-aineista ei vielä riittänytkään. Lisäksi eläinlääkärin pitää vielä kirjoittaa jokaisesta kissasta todistus, johon löytyikin valmis lomake AQIS:n sivuilta. Soitto eläinlääkärille siis ja lomake menemään sähköpostilla. Toinen juttu mikä oli vialla, oli Eviran lappu. Siitä kun puuttui allekirjoitukset. Ihmettelinkin tätä silloin, kun kirje tuli Eviralta, mutta ajattelin, että kyllähän ne siellä tietävät mitä tekevät. Vaan eipä sitten ollutkaan niin. Soitto myös Eviraan ja uudet allekirjoitetut vasta-ainetulokset ovat matkalla meille.

Kunhan nyt saataisiin tämä lupa, voitaisiin seuraavaksi keskittyä karanteenipaikkojen varaamiseen. Siinäkin on omat kiemuransa. Esimerkiksi tarvitsisi ilmoittaa lennonnumero, mutta lentoa taasen ei voi varata kuin kolme viikkoa ennen lähtöä. Karanteeniasema on niin buukattu, että majoitus kissoille olisi syytä tehdä hyvissä aijoin eikä vasta silloin kolme viikkoa ennen lähtöä. Varsin monimutkaista tämäkin. No täytynee perehtyä asiaan vähän paremmin ja katsoa miten asian saisi ratkaistua. Omatkin lennot olisi ihan kiva kohta ostaa (ettei hinta nouse pilviin), mutta ei oikein voida sitä tehdä ennen kuin tiedetään, koska me nuo kattimukset saadaan matkaan.

Mocca

Marraskuu.

Nyt se sitten alkoi. Se mun "lemppari" kuukausi. Viimeistä kertaa Suomessa (toivottavasti) eli koitan kestää :) 

Näin mahtavilla keleillä alkaa tämä kuukausi. Tätä tuskin tulen Australiassa kaipaamaan.


Että mitäkö me vielä täällä tehdään? No vielä ei ole lähtöpäivä selvillä ja tehtävääkin riittää. Pari päivää sitten haettiin kissoille maahanvientilupaa ja odotellaan nyt sen saapumista. Sen jälkeen voidaan varata karanteeni, kissojen lennot ja vihdoin ne omatkin lennot. Eli jospa kohta selviäisi virallinen lähtöpäivä.

Tavaraa on vielä jonkin verran myymättä ja ihmisten oharit ärsyttää. Esimerkiksi työpöydän varasi jo kolme eri ihmistä, ja jokainen vuorollaan teki oharit. Pari ei edes vaivautunut ilmoittamaan, ettei pöytää ostakaan. Omituista meininkiä.

Kisat #2

Verkkaamassa.

Osallistuin 14.10. elämäni toisiin kouluratsastuskilpailuihin. Paikka oli jälleen oma tallini, rata (helppo C2:2000) oli sama kuin viimeksi, tuomarikaan ei ollut vaihtunut, mutta ratsuna oli eri heppa tällä kertaa. Kesällä ratsastin Buffolla, joka ei kuulu niihin ihan ykkössuosikkeihini, vaikkakin ihan kiva tyyppi onkin. Tällä kertaa sain mopoksi Vallun (ratsuponi s.1996), joka on tuon tallin suosikkipolleni ja ehkäpä kaikista tuntemistani hepoista se numero yksi :) (Paljonkohan Vallun kuljetus Australiaan maksaisi, heh!)

Olin tallilla klo 7.30 ja aloitin hevosen kiillotuksen ja harjan letityksen. Olin juuri saanut harjan kuntoon (siinä menee yllättävän kauan, varsinkin, kun on aika tarkka lopputuloksesta...) ja seuraavaksi pitikin mennä rakentamaan rataa maneesiin. 

Tämän jälkeen sain kuulla, että koska pari kilpailijaa oli perunut, alkaisi minun verkka aikaisemmin, kuin alkuperäisessä aikataulussa luki. No nyt tuli kiire!! Äkkiä talliin virittämään kannukset ja laittamaan hevonen valmiiksi. Onneksi sain siihen apuja, koska muuten olisi oikeasti iskenyt jo paniikki.

Kun tulin Vallun kanssa maneesiin, oli poni pää pystyssä ja korvat tötteröllä, että mikäs meininki täällä oikein on. Vähän jänskätti, että onko Vallu ihan täpinöissään, mutta hyvin meillä verkassa sujui. Se tuntui melko hyvältä, joskin alussa aika jäykältä, mutta alkoi pikkuhiljaa taipumaan.

Meidän lähtövuoro oli jossain hirveän kaukana ja jouduttiin lähtemään pois maneesista ja pihalle käppäilemään. Vallu steppaili ja oli ihan kummissaan, mutta rauhoittui vähitellen. Syytän tätä ulkoistusta siitä, että meillä meni suoritus vähän mönkään...

Ainut kuva radalta, jonka kehtaan julkisesti esittää.
Vuorossa keskikäynti (joka meillä oli aika töpöä).

Lopulta päästiin takaisin maneesiin pikkuverkka-alueelle odottamaan omaa vuoroamme. Vallu nyki päätään alas ja meinasi kerran jo kiskaista mut satulastakin. Se oli ihan pohkeen takana ja en saanut sitä enää ollenkaan liikkumaan kunnolla eteen. Alkoi jo turhauttamaan ja en ollut kovinkaan hyvällä fiiliksellä radalle menossa...Jälkeenpäin mietin, että mun olisi pitänyt antaa sille pitkät ohjat siinä ennen omaa vuoroa, niin olisi päässyt venyttämään ja rentoutunut. Ulkona odottelu oli saanut sen jännittymään.

Irtosi se hymykin, vaikka ei nyt ihan putkeen mennytkään :)

Suoritus meni muilta osin ihan suht ok, mutta Vallu nyki päätänsä ja tämä vaikutti pisteisiin tietysti. Arvostelulapussa luki, että epätasainen tuntuma. No kai se on, kun hevonen kiskoo ratsastajaa 50kg voimalla alaspäin vähän väliä. Toinen ongelma oli juurikin se, että Vallu oli pohkeen takana ja tästä syystä meille tuli muutama rikko (eli rikkoi laukasta raviin, ravista käyntiin...). Lisäksi keskikäynti (takakavio astuu etukavion jäljen päälle tai mielellään yli) oli meillä töpökävelyä ja askeleen pidennys ravissa (lennokasta ravia) oli meillä ihan surkeaa. Normaalisti Vallu on todella hyvä pidentämään, joten aika onneton esitys. No kunnialla saatiin homma pakettiin vaikka en niin kovin tyytyväisenä radalta poistunutkaan. Näin tällä kertaa. Olosuhteet olivat meille hankalat, mutta opinpa jälleen uusia asioita ja yhtä kokemusta rikkaampi ja viisaampi olen näitten kisojen jälkeen.

Kokonaispisteet oli tasan 60% (Buffon kanssa kesällä 65%) ja sijoituin viidenneksi. Nämä olivatkin sitten viimeiset kisat tältä erää. Seuraavat ehkä Australiassa??

Jäähdyttelykäynnit.

MasterChef tason leipää.

Ollaan seurattu Australian MasterChef kisaa ja tällä viikolla siinä oli oppitunti leivän leipomisesta. Kun katsoin ohjelmaa, tulin ajatelleeksi, että ahaa, noinko saadaan ilmavaa vaaleaa leipää aikaiseksi. Yleensä kun se kotona tehty leipä on kovin tiivistä ja ei niin hirveän erikoistakaan.

Päätinpä kokeilla. Tässä ohje:

420g luomu vehnäjauhoja
10g tuorehiivaa
10g suolaa
10g neitsyt oliviiöljyä
285g kylmää vettä

Laita jauhot kulhoon ja sirottele päälle hiiva ja suola toiselle puolle kulhoa siten, ettei joudu kosketuksiin hiivan kanssa. Suola tappaa hiivan, joten heidän ei ole soveliasta vielä kohdata :) Lisää öljy ja vesi ja sekoita kauhalla pallukaksi. Taikina on tässä vaiheessa tarttuvaa ja niin kuuluu ollakin. Ota taikina pöydälle (ei jauhoja) ja ala työstämään taikinaa. Taikinaa vanutetaan 5min ja tässä vaiheessa se tarttuu pöytään ja käsiin. 5min jälkeen laita kulho nurin päin taikinan päällä kahdeksi minuutiksi. Toista tämä kuusi kertaa.

Kuudennen kerran jälkeen tiputtele tyhjään kulhoon n. 10 tippaa oliiviöljyä ja levittele öljy kulhoon. Tiputa taikinapallo kulhoon, peitä muovikelmulla ja anna taikinan kohota tunti. Tunnin jälkeen varovasti lastalla aviettaen kaada taikina pöydälle. Varovasti tee taikinasta levy ja taita ensin 1/3 levystä (vähän kuin voitaikinaa tehdessä) sitten toinen 1/3. Toista tämä toiseen suuntaan. Käännä sen jälkeen taikina ympärä saumapuoli alaspäin ja muotoile palloksi. Laita kulhoon kelmun alle vielä puoleksi tunniksi.

Ota taikina varovasti kulhosta ja jaa kahtia. Kasta sormesi oliiviöljyssä ja muotoile taikina ovaalin muotoiseksi olematta liian agressiivinen. Töki sen jälkeen sormilla taikinaa, jotta siitä tulee kuoppainen. Nosta sen jälkeen levy irti pöydästä, venytä sitä hieman ja lätkäise leivinpaperin päälle. Kaada päälle hieman oliiviöljyä ja ripottele sormisuolaa. Kohota leipiä kelmun alla vielä 15min. Sen jälkeen paista vartti 210 asteisessa uunissa.

Leivästä tuli ihanan rapea päältä ja pehmeä sisältä. Kyllä kannatti nähdä vaivaa :)

Tehokasta. Vaikuttavaa. Järkyttävää.

Varastin tämän eräästä toisesta blogista. Kyseessä on australiainen kampanja tipattomasta autoilusta. Kuten Sami kirjoitti, suomalainen "jos ajat, et ota" -tyyliset kampanjat ovat melko latteita verrattuna näihin pätkiin. Miten saataisiin suomalaisiin autokouluihin ja ehkäpä jo yläasteille tällainen viesti? Minut nämä vetivät hilaiseksi...

Videot ovat TAC:in (Traffic Accident Commission).

Suomi vs. Australia

Ausseissa reissatessa huomasin vertailevani kotimaatani ja Australiaa keskenään tietyissä asioissa. Prosessihan menee kutakuinkin niin, että ensin kaikki on VAU ja sen jälkeen tulee, että "miten tääkin voi olla näin ja kyllä meillä Suomessa vaan paremmin". Sitä seuraa tasainen hyväksyntä ja tottuminen, ja kuulemma kun pidempään uudessa maassa asustaa, tulee vuoroon, että "miten Suomessa voidaankin tehdä/ajatella/olla näin, kyllä Ausseissa vaan paremmin".

Itse en siis vielä päässyt tuohon viimeisimpään vaiheeseen, mutta huomasin eräänä päivänä tällä viikolla ajattelevani juurikin noin. Lueskelin erästä blogia, jossa suomalainen nainen lähti vuodeksi Australiaan. Hän kertoi pyöräilymatkastaan ja siitä, kuinka häneltä kyseltiin matkan varrella "are you OK?" jos vähän oli hidastanut tai pysähtynyt mietiskelemään. Eräs mies taas oli auliisti opastanut hankalan liittymän läpi ilman, että nainen edes pyysi apua. Tämä oli mielessäni kulkiessani kauppakeskuksessa, junassa, bussissa ja kaduilla tällä viikolla. Lähes joka kerta, kun lähden liikenteeseen, joku tönii, tuuppii, kävelee päin, etuilee, tunkee niskaan kiinni bussijonossa jne. ÄRSYTTÄVÄÄ!!! 

Suomalaiset ovat mukavaa kansaa, kun heihin tutustuu, mutta tuntemattomille olemme todella töykeitä ja välinpitämättömiä. Kun on itse nähnyt maailmaa ja tutustunut mm. katukäyttäytymiseen Hong Kongissa, jossa populaa on pienellä pläntillä enemmän kuin koko Suomen maassa, niin ei vaan jaksa käsittää tätä tuuppimis-kulttuuria. Mikä siinä on, ettei voi olla ystävällinen ja kohtelias vieraallekin ihmiselle?

Kaikuu.

Pikkuhiljaa kun tavarat ympäriltä häviävät, huomasin eräänä päivänä, että täällähän kaikuu. Kodissamme siis. Siitä tuli sellainen fiilis, että niin sanotusti lopun alku on käsillä ja oikeasti tässä ollaan jo kaivelemassa lähtökuoppia. Keittiöntuolienkin tilalle piti kantaa ulkotuolit pöydän äärelle, jotta on jotain mihin istahtaa.

Eilen illalla iski tajuntaan myös se, että jouluna menen viimeistä kertaa kotiin ennen muuttoa. Täytyy tunnustaa, että hieman kouraisi ja tuli sellainen fiilis, että eipä ehkä sittenkään ajan tartteisi niin kovaa juosta (monesti tässä syksyn aikana kun olen ajatellut, että tulisi jo se lähtöpäivä).

Jouluna vietän kotona aikaa reilut kaksi viikkoa ja koitan olla miettimättä jäähyväisiä etukäteen. Monet maastamuuttajat ovat sanoneet, että jatkuvaan ikävään on syytä varautua. Hyvä tietää etukäteen vaikkakaan etukäteen asiaa on ihan turha mietiskellä ja murehtia. Katsotaan sitä ikävä-asiaa sitten kun on ajankohtaista.

Töissä olen katsellut kauhuissani minulle annettuja pikku projekteja ja kalenteria. Ehdinköhän hoitaa kaikki minulle uskotut tehtävät ennen lähtöä? Täytynee laittaa vähän asioihin liikettä, jotta voin hyvällä mielin päättää työrupeamani tuossa valtion punatiilisessä rakennuksessa. 

Mahdollisesti päätän samalla myös urani tällä alalla. Ranteeni ilmoittaa heti, jos teen jotain väärää ja mahdollista on, että Australiassa odottaa myös koulunpenkki jonain päivänä. Ensin vain pitäisi päättää mitä haluan tehdä isona :)

Ainiin! Ähkypotilas eli Nette-heppa voi hyvin :) On vielä sairaslomalla, mutta takaisin kotitallissa ja pian varmaan taas töissä. Hienoa! :)

Nette (Finette) - Kilon.kuvat.fi

 

45 minuuttia elämästäni

Tällä viikolla olen:
taluttanut 45 minuuttia ähkyhevosta iltamyöhällä
laskenut minuutteja spinning pyörän päällä

Kuva: Google

Keskiviikkona tallilla yksi hevosista oli huonovointinen. Maha oli kuin pallo ja hevonen irvisteli, makasi maassa oudossa asennossa ja rykäisi ripulit hännälleen. No ähkyhän sillä. Opettaja käski joitain tyttöjä taluttelemaan sitä ja oman tuntini jälkeen heppa oli edelleen huonona. No minä ja Aija jäimme kävelyttämään Netteä ja kehoitettiin hevosta kakkaamaan. No eihän se mitään tehnyt. Kyllä se kävelytyksen aikana selvästi piristyi, mutta edelleen oli todella arka kyljistään. Seuraavana päivänä kuulin, että Nette oli viety klinikalle Viikkiin ja tällä hetkellä kaiketi voi ihan hyvin. Toivotaan, että tulee pian kotiin :)

Monen vuoden (4v??) tauon jälkeen uskaltauduin taas spinning-tunnille. Yleensä tunti on ollut melkoista tuskaa ja minuuttien ja (kyllä) sekunttien laskemista ja holtitonta hikoilua. Päätin antaa tunnille jälleen mahdollisuuden ja vaikka iso kynnys olikin, menin eilen 45min kestävälle tunnille. Ja kyllä vain. Se oli ihan yhtä hirveää kuin muistinkin. "Vielä 23 minuuttia, puolessa välissä, jaksaa jaksaa, 17min...14min...Lopu jo!" Ei ehkä ole minun laji siis. Combattia taas voisin mättää vaikka kaksi tuntia putkeen :) (mikäli kunto vain riittäisi...)